En ole melkein ikinä puhunut blogissani parhaasta kaveristani, minä kun olen aina vaan hihkuttelemassa pojista, mutta nyt on pakko tulla valittamaan.

Hänen äitinsä työskentelee Itävallassa/Saksassa ja hänen isosiskonsa tulevine miehineen asuvat Saksassa, ja tossa vuoden 2019 puolivälissä he rupesivat harkitsemaan Saksaan muuttoa, jotta työpaikka olisi lähempänä ja koko perhe olisi yhdessä. Ystäväni sitten ilmoitti mulle ihan viimevuoden alkupuoliskoilla että he satavarmasti tulevat muuttamaan sinne kokonaan. Heidän oli tarkoitus lähteä jo joulukuussa, mutta kun niin ei tapahtunut, mä rupesin olemaan toiveikas ja ajattelin että ehkäpä he eivät sittenkään ole niin tosissaan tästä koko jutusta. 

Tänään sain viestin ystävältäni.

"Hahah, arvaa missä oon?"

Hän oli liittänyt videon ikkunasta näkyvästä näköalasta - kylteissä oli pelkästään saksankielisiä sanoja.

Hän oli lähtenyt ilmoittamatta minulle. Ei mitään hyvästejä, ei viimeisiä haleja. Ei mitään. Vain minisydäri ja yhtäkkinen masennus. Mun on vaikea olla olematta vihainen, vaikka ymmärtääkseni hän ei voinut tilanteelle mitään. Kuulemma hänen äitinsä oli yhtäkkiä vaan sanonut että joo nyt lähetään, taksikuskimme on jo oven edessä. Ihan kuin joku kohtaus jostain teinikirjasta, voin jo kuvitella sen "no niin, neiti, me olemme lähdössä", "mutta äiti-" dialogin. Huokaus. En osannut odottaa mitään tälläistä. Toivottavasti tää kevät tulee olemaan sentään pikkuisen lempeämpi. Life, go easy on me, please. Ja se, että koko tää akademinen vuosi tulee olemaan online ei auta yhtään. 

Tuntuu niin tyhjältä.

Raivostuttaa ihan saamaristi. Eikä nyt oo kyse mistään pikkukiukutteluista joita sattuu aina sillöin tällöin, vaan mun oikeesti tekis mieli paiskoo esineitä maata tai seiniä vasten ja huutaa keskellä katua niin kovaa kun vaan keuhkot sallii. Joo, no se syy tähän mielialaan kuulostaa lapselliselta, mutta mun kännykkä hajosi. Tää on varmaan viides kännykkä jonka oon onnistunut rikkomaan, joten tilanteessa ei  sinänsä ole mitään uutta, mutta tällä kertaa mulla taitaa olla eräs syy joka on jossain siellä alintajunnassa, jonka takia oon extra pissed off - en voi enään jutella erään internet-ystävän kanssa. Tai en ainakaan yhtä helposti ja usein. 

Me ruvettiin puhumaan joskus vuoden 2017 loppu puolella ja mä olin se joka ekaks lähetti sille viestin. Meitä sitoi (ja sitoo yhä) intohimo Japania ja sen kulttuuria kohtaan. Ei kulunut kauaa, kunnes huomasin kyseisen pojan viestien sävystä flirttailevaisuutta. Mä olin tuolloin parisuhteessa ensimmäisen "virallisen", jos niin voi sanoa, poikaystävän kanssa, joten silloin kun internet-ystäväni - kutsutaan häntä R:ksi for the sake of not repeating the word "internet-ystävä" - kertoi olevansa ihastunut minuun, minulla oli tietenkin moraalinen velvollisuus kertoa hänelle, että olin varattu.

Suhteemme ei kuitenkaan ihme kyllä kylmennyt. Hän jaksoi flirttailla sitkeästi kanssani jopa tuon kaiken jälkeen, kunnes hän tapasi erään tytön asuinkaupungistaan, johon hän ihastui. He alkoivat seurustelemaan. R kirjoitti minulle ja minä hänelle harvemmin ja harvemmin. Poikaystäväni tiesi kyllä hänestä ja siitä että olimme ystäviä eikä mitään muuta, mutta poikaystäväni sai yhdessä vaiheessa tarpeekseen hänestä, otti puhelimeni ja esti hänet. Koko tää fiasko kesti noin kaksi vuotta.

Pakko myöntää, että minäkin pidin hänestä. Se, että mun suhde sen aikaisen poikaystävä kanssa oli aivan karmea ei tietenkään perustele mun toimintaa ja nopeita sydämmen lyöntejä jotka olivat kiitos R:n viestien, mutta hän oli minulle eräänlainen fantasia ja pako harmaasta todellisuudesta.

Mä en muista mitä siinä välissä oikein tapahtui mulle ja R:lle. Jossain vaiheessa juuri sen jälkeen kun mä erosin siitä ekasta poikaystävästästäni, mä lähettelin sille meemejä ja muita hauskoja juttuja toivoen että voisimme taas palata meidän tavalliseen ystävyyteen. Yhtenä päivänä sen sometili vaan katosi. Sain myöhemmin tietää, että R:n sen aikainen tyttöystävä oli pakottanut hänet poistamaan tilinsä, jottei hän puhuisi muille tytöille. Me oltiin molemmat aika ass holeja to the partners we had back then, jos nyt vähän miettii. Mutta mä en voinut sille mitään. Hän vetää minut takaisin puoleensa kuin magnetti joka ikinen kerta. He's living in my mind rent-free ja oon kai tulossa hulluksi. 

Noh, siinä vuoden 2019 alussa me rupateltiin taas hieman. Minä olin kokenut ensimmäisen eroni ja olin ihan sairaan masentunut ja vihainen. Hän oli muistaakseni siinä vaiheessa jonkun toisen tytön kanssa. Sitten huhtikuussa meidän välit meni jälleen kerran poikki, sillä mulla oli uusi poikaystävä. Ja yllätys, yllätys, se oli taas kakkanen suhde kuten oon jo varmaan kertonut, mutta sentään olin oppinut virheistäni enkä kirjoitellut R:lle mitään, paitsi hänen syntymäpäivänään. Eron jälkeen puhuttiin noin viikon, mutta ei kovin aktiivisesti. Just some insignificant, small talk ja siitä kuinka mulla ei oo näköjään "onnea" rakkaudessa. 

Nyt päästään siihen että miten ihmeessä me ollaan ruvettu taas juttelemaan. Noh, tossa vuoden 2020 joulukuun lopussa hän reagoi ekaa kertaa after a while mun juttuihin ja mä hoksasin heti että joo, jätkä on varmaan taas sinkku (plus tyyppi oli poistanut kaikki postauksensa jotka olivat tekemisissä exänsä kanssa ja tytön kommentit olivat kadonneet kokonaan). Hän konfirmoi aavistukseni ilman että mä kysyisin siltä mitään; romaaneja heidän erostaan alkoivat tulemaan näytölleni ja jopa ääniviestejä. Aika surullista, että hänen ensimmäinen ääniviestinsä minulle oli exästään, mutta mä ymmärrän. Hänen on vieläkin vaikea toipua kaikesta mitä on tapahtunut, joten yritän tukea häntä parhaani mukaan.

Koko tammikuun ajan me juteltiin, juteltiin ja juteltiin ja mä muistin miksi mä oon tykännyt siitä - ja se kipinä palaa yhä, vaikka nyt oon paljon realistisempi kuin silloin kolme-neljä vuotta sitten jolloin mä haaveilin siitä kuinka mentäisiin naimisiin vaikka hän asuukin Etelä-Afrikassa ja on muslimi (ja minä kristitty). Tuntui siltä kuin se kahden vuoden sotkua ei olisikaan tapahtunut. Mikään ei ole muuttunut, hän on yhä se sama alakuloinen romantiikko joka kuuntelee erinomaista musiikkia. 

Mä en oikein tiedä mitä mulle tapahtuu. Ehkä mä idealisoin häntä pikkuisen liikaa. Enhän mä loppujen lopuksi edes tunne häntä (vaikka hän väittääkin, että tunnen hänet paremmin kuin moni hänen ystävistään). En ole ikinä ollut vain parin senttimetrin etäisyydellä hänestä, en ole ikinä koskettanut häntä. En ole ikinä katsonut häntä suoraan silmiin ja koennut minkälainen hän oikeasti on. Ja surullisinta tässä on, että mikään noista ei tule varmaan tapahtumaankaan. Ikinä. 

Noh, treffit tuli ja meni. Pakko sanoa, että maanantaina kävin yhdellä elämäni surkeimmilla treffeillä. Meillä näytti olevan ihan sairaan paljon yhteistä (muun muuassa se, että pidimme molemmat animesta, kävimme Kreikassa vuonna 2009, saimme nelosen logiikan opinnäytetyössä, osaamme saksaa...), mutta joo. Ei.

Olin todella pettynyt ; hän on aikamoinen kontrollifriikki. Exänikin olivat aika auktoritatiivisia, mutta tää jätkä on jollain ihan uudenlaisella tasolla. Ei tykännyt siitä, etten antanut hänen tehdä kanssani mitä tahansa sen päähän pälkähti ja oli erittäin ärstyisä koko ajan tästä syystö. Siis mun mielestä ei ole yhtään normaalia kiukustua jos tyttö ei anna sun kosketella häntä eikä suostu kielareihin kolmannella tapaamisella. Täh. Makes no sense. 

Ja ennen kun mietitte että miksen mä sanonut sille mitään, niin. Niin, niin. Mä pidin sille niin rauhallisen puheen (vai pitäskö sanoa saarnan) ihmisten fyysisten ja psyykkisten rajojen kunnioittamisesta kuin suinkin pystyin. Tyyppi reagoi hieman passiivi-agressiivisesti, sen mä huomasin, vaikka yrittikin vakuutella että häntä ei häiritse yhtään mitä mä sille just sanoin.

Johtopäätös : dude just wanted to hook up. En usko että hän aidosti arvosti minua henkilönä. Loppujen lopuksi laitoin välit poikki. En halua hukata aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ota huomioon toisten tunteita. Niin ankaralta kun kuulostaakin, mä en ole halukas antamaan hänelle ns. toista mahdollisuutta. Oppikoon tästä jotain ja saa luvan kohdella tulevaa tyttöystäväänsä paremmin.

Enhän mäkään ole täydellinen, ei kukaan ole, mutta en yksinkertaisesti voisi elää jonkun kanssa joka hallitsee joka ikistä toimintaani, pakottaen minut tekemään monia asioita joita en edes haluaisi tehdä. Hänen käytöksen muuttaminen/korjaaminen ei ole minun velvollisuuteni, joten päätin jättää tän jutun taakse niin nopeasti kuin mahdollista.

Apua. Yhtäkkiä elämääni on ilmestynyt eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti vain avoin mielin, mutta silti jokseekin ujosti tuli juttelemaan minulle flirttailevasti - kadulla, hahah! Tiedän, tiedän, kuulostaa hirveältä, mutta voin melko varmasti vakuuttaa, ettei hän ole mikään outo sieppaaja. Joskus sitä pitää vaan rohkeasti ottaa tilaisuudesta kiinni. Sitä paitsi minulla oli tosi hauskaa hänen kanssaan. Hän inspiroi huumorintajuani, tän tyypin kaa on helppoa olla hassu, oma itsensä. Meillä näyttää olevan aika paljon yhteistä.

Eilen olivatkin sitten ekat treffimme. Korona-tilanteen takia on hankala löytää kahviloita joissa voi oleskella sisällä, joten päädyimme istumaan eräälle terassile, keskustassa. Kuten voitte kuvitella, ulkona oli suhteellisen kylmä (mutta sehän johti siihen perussöpöön "annas kun mä lämmitän sun käsiä"-tilanteeseen, joten ei se haitannut). Mainittakoon että mä vähän pilasin koko tunnelman törkyvitseilläni enkä halannut häntä tai mitään kun tiemme erosivat. Toisaalta ei ekoilla treffeillä ehkä kuulukaan olla niin paljon fyysistä koskettelua. Kyllä niitä haleja kerkeää antaa seuraavalla kerralla! Mikäs on teidän mielipide tästä? Poskipusut on mun mielestä se raja jota en lähtis ylittämään potentiaalisen suhteen alkutaipaleilla.

(Online) yliopistoelämä on yllätävän rankkaa ja aikaa ei oikein riitä mihinkään, joten saa nähdä milloin tapaan hänet uudestaan. Olemme molemmat aika kiireisiä, höh.

Huokaus. 

Viimeinen lukiovuosi ja puolet ensimmäisestä yliopistovuodestani ovat täysin hukassa. Mä siis onneksi pääsin kielialalle, Luojan kiitos, mutta tekee mieli nyrpistää nenää joka kerta kun muistan, etten pääse istumaan oikealle pulpetille, en saamaan uusia kavereita ja tölläilemään rinnakkaisluokkien söpöjä poikia.

Vaikka kurssit ovatkin siis more or less virtuaalisen puolella, valehtelisin jos sanoisin etteikö muo jännittäisi. Mulla on ns. "tuplaerikoistuminen", mikä tarkoittaa sitä, että tulen opiskelemaan intensiivisesti kahta eri kieltä ; enkkua ja saksaa. Englanti ei niinkään tuota mulle pänsärkyjä, mutta samaa en voisi todeta saksasta. Kummallista kyllä, olen opiskellut saksaa nelosluokalta lähtien - enkä mä vieläkään osaa mitään! 

Siinä kävi silleen, että 4-7.lk mä oikeasti opin. Siis ihan kunnolla. However, kun me muutettiin perheineen takas tänne Romaniaan, mä jouduin kasilla opiskelemaan ranskaa. Voitte vaan kuvitella kuinka typerä koko tilanne oli. Noh, kyllä mä ehjin nahoin selvisin, mutta tossa vaiheessa saksa oli jo jossain mun aivojen synkimissä kulmissa. Ihan takana. 

Ysillä sain viimeinkin valita saksan. Mutta ei tää lopu siihen, sillä saksanopemme - joka oli kasilla myös ranskanopeni - oli raskauslomalla. Eli joo,sijaisopeja koko vuoden, eikä yksikään heistä selittänyt kovin tarkasti kielioppiin liittyviä käsitteitä ynnä muuta sellaista, vaan kaikki vaan höpisivät keskenään tunneilla. Muistan kuinka yksi heistä, noin neljäkymppinen mies tunnusti olenvansa animefani. Voitte vaan arvata kuinka moni poika rupesi kiusoittelemaan miesparkaa että mikä on hänen lempi hentai! Yök.

Kympillä en edes muista mitä tapahtui, but at that point I only knew some fragments of german ja tuntui siltä että olin unohtanut ihan kaiken. 11 lk. oli samaa rumbaa (vaikka opemme olikin tullut takaisin), ja suurin osin samalla tavalla kävi 12.lk :llakin. Eli tällä hetkellä pelottaa, etten osaa yhtään mitään verrattuna tuleviin kolleegoihini, mulla kun on aina se pakkomielle olla yksi parhaimmista, oli sitten kyse mistä tahansa aineesta. 

Tavoitteni olisi kuitenkin ottaa hieman rennommin. Ei siinä mielessä ettenkö opiskelisi enään, vaan siinä mielessä että mun oikeasti pitäisi lakata stressaamasta pikkujuituista. Mainittakoon myöskin se, että minut hyväksyttiin pedogogiseen moduuliin! Musta voi siis tulla opettaja, hahah. Oon itse asiassa monesti harkinnut tätä ammattia, mutten olisi ikinä arvannut että mä oikeasti päätyisin minnekkään muualle kuin taidealalle - kuinka väärässä olinkaan!

Vinkkini teille lukijoille, mikäli teitä on, olisi että elämässä on aina hyvä laatia varasuunnitelma ja varasuunnitelmalle varasuunnitelma. Eihän sitä ikinä tiedä.