Hänen äitinsä työskentelee Itävallassa/Saksassa ja hänen isosiskonsa tulevine miehineen asuvat Saksassa, ja tossa vuoden 2019 puolivälissä he rupesivat harkitsemaan Saksaan muuttoa, jotta työpaikka olisi lähempänä ja koko perhe olisi yhdessä. Ystäväni sitten ilmoitti mulle ihan viimevuoden alkupuoliskoilla että he satavarmasti tulevat muuttamaan sinne kokonaan. Heidän oli tarkoitus lähteä jo joulukuussa, mutta kun niin ei tapahtunut, mä rupesin olemaan toiveikas ja ajattelin että ehkäpä he eivät sittenkään ole niin tosissaan tästä koko jutusta.
Tänään sain viestin ystävältäni.
"Hahah, arvaa missä oon?"
Hän oli liittänyt videon ikkunasta näkyvästä näköalasta - kylteissä oli pelkästään saksankielisiä sanoja.
Hän oli lähtenyt ilmoittamatta minulle. Ei mitään hyvästejä, ei viimeisiä haleja. Ei mitään. Vain minisydäri ja yhtäkkinen masennus. Mun on vaikea olla olematta vihainen, vaikka ymmärtääkseni hän ei voinut tilanteelle mitään. Kuulemma hänen äitinsä oli yhtäkkiä vaan sanonut että joo nyt lähetään, taksikuskimme on jo oven edessä. Ihan kuin joku kohtaus jostain teinikirjasta, voin jo kuvitella sen "no niin, neiti, me olemme lähdössä", "mutta äiti-" dialogin. Huokaus. En osannut odottaa mitään tälläistä. Toivottavasti tää kevät tulee olemaan sentään pikkuisen lempeämpi. Life, go easy on me, please. Ja se, että koko tää akademinen vuosi tulee olemaan online ei auta yhtään.
Tuntuu niin tyhjältä.
]]>Me ruvettiin puhumaan joskus vuoden 2017 loppu puolella ja mä olin se joka ekaks lähetti sille viestin. Meitä sitoi (ja sitoo yhä) intohimo Japania ja sen kulttuuria kohtaan. Ei kulunut kauaa, kunnes huomasin kyseisen pojan viestien sävystä flirttailevaisuutta. Mä olin tuolloin parisuhteessa ensimmäisen "virallisen", jos niin voi sanoa, poikaystävän kanssa, joten silloin kun internet-ystäväni - kutsutaan häntä R:ksi for the sake of not repeating the word "internet-ystävä" - kertoi olevansa ihastunut minuun, minulla oli tietenkin moraalinen velvollisuus kertoa hänelle, että olin varattu.
Suhteemme ei kuitenkaan ihme kyllä kylmennyt. Hän jaksoi flirttailla sitkeästi kanssani jopa tuon kaiken jälkeen, kunnes hän tapasi erään tytön asuinkaupungistaan, johon hän ihastui. He alkoivat seurustelemaan. R kirjoitti minulle ja minä hänelle harvemmin ja harvemmin. Poikaystäväni tiesi kyllä hänestä ja siitä että olimme ystäviä eikä mitään muuta, mutta poikaystäväni sai yhdessä vaiheessa tarpeekseen hänestä, otti puhelimeni ja esti hänet. Koko tää fiasko kesti noin kaksi vuotta.
Pakko myöntää, että minäkin pidin hänestä. Se, että mun suhde sen aikaisen poikaystävä kanssa oli aivan karmea ei tietenkään perustele mun toimintaa ja nopeita sydämmen lyöntejä jotka olivat kiitos R:n viestien, mutta hän oli minulle eräänlainen fantasia ja pako harmaasta todellisuudesta.
Mä en muista mitä siinä välissä oikein tapahtui mulle ja R:lle. Jossain vaiheessa juuri sen jälkeen kun mä erosin siitä ekasta poikaystävästästäni, mä lähettelin sille meemejä ja muita hauskoja juttuja toivoen että voisimme taas palata meidän tavalliseen ystävyyteen. Yhtenä päivänä sen sometili vaan katosi. Sain myöhemmin tietää, että R:n sen aikainen tyttöystävä oli pakottanut hänet poistamaan tilinsä, jottei hän puhuisi muille tytöille. Me oltiin molemmat aika ass holeja to the partners we had back then, jos nyt vähän miettii. Mutta mä en voinut sille mitään. Hän vetää minut takaisin puoleensa kuin magnetti joka ikinen kerta. He's living in my mind rent-free ja oon kai tulossa hulluksi.
Noh, siinä vuoden 2019 alussa me rupateltiin taas hieman. Minä olin kokenut ensimmäisen eroni ja olin ihan sairaan masentunut ja vihainen. Hän oli muistaakseni siinä vaiheessa jonkun toisen tytön kanssa. Sitten huhtikuussa meidän välit meni jälleen kerran poikki, sillä mulla oli uusi poikaystävä. Ja yllätys, yllätys, se oli taas kakkanen suhde kuten oon jo varmaan kertonut, mutta sentään olin oppinut virheistäni enkä kirjoitellut R:lle mitään, paitsi hänen syntymäpäivänään. Eron jälkeen puhuttiin noin viikon, mutta ei kovin aktiivisesti. Just some insignificant, small talk ja siitä kuinka mulla ei oo näköjään "onnea" rakkaudessa.
Nyt päästään siihen että miten ihmeessä me ollaan ruvettu taas juttelemaan. Noh, tossa vuoden 2020 joulukuun lopussa hän reagoi ekaa kertaa after a while mun juttuihin ja mä hoksasin heti että joo, jätkä on varmaan taas sinkku (plus tyyppi oli poistanut kaikki postauksensa jotka olivat tekemisissä exänsä kanssa ja tytön kommentit olivat kadonneet kokonaan). Hän konfirmoi aavistukseni ilman että mä kysyisin siltä mitään; romaaneja heidän erostaan alkoivat tulemaan näytölleni ja jopa ääniviestejä. Aika surullista, että hänen ensimmäinen ääniviestinsä minulle oli exästään, mutta mä ymmärrän. Hänen on vieläkin vaikea toipua kaikesta mitä on tapahtunut, joten yritän tukea häntä parhaani mukaan.
Koko tammikuun ajan me juteltiin, juteltiin ja juteltiin ja mä muistin miksi mä oon tykännyt siitä - ja se kipinä palaa yhä, vaikka nyt oon paljon realistisempi kuin silloin kolme-neljä vuotta sitten jolloin mä haaveilin siitä kuinka mentäisiin naimisiin vaikka hän asuukin Etelä-Afrikassa ja on muslimi (ja minä kristitty). Tuntui siltä kuin se kahden vuoden sotkua ei olisikaan tapahtunut. Mikään ei ole muuttunut, hän on yhä se sama alakuloinen romantiikko joka kuuntelee erinomaista musiikkia.
Mä en oikein tiedä mitä mulle tapahtuu. Ehkä mä idealisoin häntä pikkuisen liikaa. Enhän mä loppujen lopuksi edes tunne häntä (vaikka hän väittääkin, että tunnen hänet paremmin kuin moni hänen ystävistään). En ole ikinä ollut vain parin senttimetrin etäisyydellä hänestä, en ole ikinä koskettanut häntä. En ole ikinä katsonut häntä suoraan silmiin ja koennut minkälainen hän oikeasti on. Ja surullisinta tässä on, että mikään noista ei tule varmaan tapahtumaankaan. Ikinä.
]]>Olin todella pettynyt ; hän on aikamoinen kontrollifriikki. Exänikin olivat aika auktoritatiivisia, mutta tää jätkä on jollain ihan uudenlaisella tasolla. Ei tykännyt siitä, etten antanut hänen tehdä kanssani mitä tahansa sen päähän pälkähti ja oli erittäin ärstyisä koko ajan tästä syystö. Siis mun mielestä ei ole yhtään normaalia kiukustua jos tyttö ei anna sun kosketella häntä eikä suostu kielareihin kolmannella tapaamisella. Täh. Makes no sense.
Ja ennen kun mietitte että miksen mä sanonut sille mitään, niin. Niin, niin. Mä pidin sille niin rauhallisen puheen (vai pitäskö sanoa saarnan) ihmisten fyysisten ja psyykkisten rajojen kunnioittamisesta kuin suinkin pystyin. Tyyppi reagoi hieman passiivi-agressiivisesti, sen mä huomasin, vaikka yrittikin vakuutella että häntä ei häiritse yhtään mitä mä sille just sanoin.
Johtopäätös : dude just wanted to hook up. En usko että hän aidosti arvosti minua henkilönä. Loppujen lopuksi laitoin välit poikki. En halua hukata aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ota huomioon toisten tunteita. Niin ankaralta kun kuulostaakin, mä en ole halukas antamaan hänelle ns. toista mahdollisuutta. Oppikoon tästä jotain ja saa luvan kohdella tulevaa tyttöystäväänsä paremmin.
Enhän mäkään ole täydellinen, ei kukaan ole, mutta en yksinkertaisesti voisi elää jonkun kanssa joka hallitsee joka ikistä toimintaani, pakottaen minut tekemään monia asioita joita en edes haluaisi tehdä. Hänen käytöksen muuttaminen/korjaaminen ei ole minun velvollisuuteni, joten päätin jättää tän jutun taakse niin nopeasti kuin mahdollista.
]]>Eilen olivatkin sitten ekat treffimme. Korona-tilanteen takia on hankala löytää kahviloita joissa voi oleskella sisällä, joten päädyimme istumaan eräälle terassile, keskustassa. Kuten voitte kuvitella, ulkona oli suhteellisen kylmä (mutta sehän johti siihen perussöpöön "annas kun mä lämmitän sun käsiä"-tilanteeseen, joten ei se haitannut). Mainittakoon että mä vähän pilasin koko tunnelman törkyvitseilläni enkä halannut häntä tai mitään kun tiemme erosivat. Toisaalta ei ekoilla treffeillä ehkä kuulukaan olla niin paljon fyysistä koskettelua. Kyllä niitä haleja kerkeää antaa seuraavalla kerralla! Mikäs on teidän mielipide tästä? Poskipusut on mun mielestä se raja jota en lähtis ylittämään potentiaalisen suhteen alkutaipaleilla.
(Online) yliopistoelämä on yllätävän rankkaa ja aikaa ei oikein riitä mihinkään, joten saa nähdä milloin tapaan hänet uudestaan. Olemme molemmat aika kiireisiä, höh.
]]>Viimeinen lukiovuosi ja puolet ensimmäisestä yliopistovuodestani ovat täysin hukassa. Mä siis onneksi pääsin kielialalle, Luojan kiitos, mutta tekee mieli nyrpistää nenää joka kerta kun muistan, etten pääse istumaan oikealle pulpetille, en saamaan uusia kavereita ja tölläilemään rinnakkaisluokkien söpöjä poikia.
Vaikka kurssit ovatkin siis more or less virtuaalisen puolella, valehtelisin jos sanoisin etteikö muo jännittäisi. Mulla on ns. "tuplaerikoistuminen", mikä tarkoittaa sitä, että tulen opiskelemaan intensiivisesti kahta eri kieltä ; enkkua ja saksaa. Englanti ei niinkään tuota mulle pänsärkyjä, mutta samaa en voisi todeta saksasta. Kummallista kyllä, olen opiskellut saksaa nelosluokalta lähtien - enkä mä vieläkään osaa mitään!
Siinä kävi silleen, että 4-7.lk mä oikeasti opin. Siis ihan kunnolla. However, kun me muutettiin perheineen takas tänne Romaniaan, mä jouduin kasilla opiskelemaan ranskaa. Voitte vaan kuvitella kuinka typerä koko tilanne oli. Noh, kyllä mä ehjin nahoin selvisin, mutta tossa vaiheessa saksa oli jo jossain mun aivojen synkimissä kulmissa. Ihan takana.
Ysillä sain viimeinkin valita saksan. Mutta ei tää lopu siihen, sillä saksanopemme - joka oli kasilla myös ranskanopeni - oli raskauslomalla. Eli joo,sijaisopeja koko vuoden, eikä yksikään heistä selittänyt kovin tarkasti kielioppiin liittyviä käsitteitä ynnä muuta sellaista, vaan kaikki vaan höpisivät keskenään tunneilla. Muistan kuinka yksi heistä, noin neljäkymppinen mies tunnusti olenvansa animefani. Voitte vaan arvata kuinka moni poika rupesi kiusoittelemaan miesparkaa että mikä on hänen lempi hentai! Yök.
Kympillä en edes muista mitä tapahtui, but at that point I only knew some fragments of german ja tuntui siltä että olin unohtanut ihan kaiken. 11 lk. oli samaa rumbaa (vaikka opemme olikin tullut takaisin), ja suurin osin samalla tavalla kävi 12.lk :llakin. Eli tällä hetkellä pelottaa, etten osaa yhtään mitään verrattuna tuleviin kolleegoihini, mulla kun on aina se pakkomielle olla yksi parhaimmista, oli sitten kyse mistä tahansa aineesta.
Tavoitteni olisi kuitenkin ottaa hieman rennommin. Ei siinä mielessä ettenkö opiskelisi enään, vaan siinä mielessä että mun oikeasti pitäisi lakata stressaamasta pikkujuituista. Mainittakoon myöskin se, että minut hyväksyttiin pedogogiseen moduuliin! Musta voi siis tulla opettaja, hahah. Oon itse asiassa monesti harkinnut tätä ammattia, mutten olisi ikinä arvannut että mä oikeasti päätyisin minnekkään muualle kuin taidealalle - kuinka väärässä olinkaan!
Vinkkini teille lukijoille, mikäli teitä on, olisi että elämässä on aina hyvä laatia varasuunnitelma ja varasuunnitelmalle varasuunnitelma. Eihän sitä ikinä tiedä.
]]>Mä yritin. Mä oikeasti yritin ja tein parhaani, mutta ehkä joskus se ei riitä. Ehkä koko tän ajan mä oon vaan harhaillut turhaan yrittäen luoda taidetta.
Mistä on siis kyse?
Minua ei hyväksytty kaupunkini taideyliopistoon. Mun portofolio ei todellakaan ollut professorien makuun ja arvosanani oli kammottava. Kun näin kännykkäni ruudulla sanan "hylätty" meinasin saada sydänkohtauksen. Itkin, räyhäsin, syytin ekaksi professoreja ja kuinka he pitävät vain niin sanotusta akadeemisesta,perinteisestä taiteesta,ja parin miinutin päästä rupesin sitten syyttämään itseäni.
Tottahan se on, when it comes to art mä oon aina ollut ihan uskomattoman itsepäinen enkä suostunut kokeilemaan semirealismia tai muita tyylejä kuin vasta viime vuoden alussa tai jotain sinne päin - iso virhe ; mun luomusten taso ja mun kyky luoda jotain anatomisesti oikeaa jne. stagnasi.
Kaikki mun luokkatoverit taikoivat paperille maagisilla käsillään ja kynillään ties mitä taideteoksia sillä aikaa kun minä hädin tuskin sain pari linjaa paperille ja ope olikin jo takanani sanomassa että mitä sä taas piirrät animea. Ja vaikka mä ymmärrän että kritiikki on tärkeää, muo ärsytti. Vaikka mä kuinka yritin kyyneltenkin takaa piirtää jotain joka ei olisi animea, kaikki kuitenkin aina sanoivat että lol tää on aik animee. Jopa mun tekemät muotokuvat saivat tuon tyylisiä kommenteja. Mun silmissä se ei todellakaan näyttänyt mitenkään japani-tyyliseltä, mutta heti kun kysyin että kelpaako, ope vaan huokaisi ja luovutti mun suhteen.
Monesti teki mieli vaan luovuttaa. Mut mä en haluu. Mä rakastan piirtämistä ihan liikaa.
Ja juuri siks se etten päässyt yliopistoon sattui - koska mä oikeasti välitin ja olin satavarma että mut hyväksyttäis sinne.
Go ahead, call me naive. Sitä mä olinkin. Naiivi. Ihan sairaan naiivi. Mä tiesin että täällä animea ei edes pidetä taiteena. Tiesin erittäin hyvin, liian hyvin, mähän olin taistellut opettajiani vastaan jo viisi vuotta yrittäen näyttää niille että se mitä mä luon on taidetta eikä mitään halpaa kitschiä.
Mun taidetyyli on kyllä kehittynyt aika paljon, eikä se mun mielestä edusta enään sataprosentisesti animea, siinä on muitakin elementtejä.Luulin että ne tykkäisi nähdä jotain tuoreempaa, uutta ja hauskaa. Ei. Maisemat muotokuvat ja musteella tehty piirustukset on niitten lemppareja.Ei sille voi mitään jos ne professorit ei tykännyt mun portofoliosta. Tietenkin muo harmittaa. Ainahan sitä saarnataan että meidän artistien työnä on tuoda innovaatioita ja löytää uusia keinoja. Ehei. Loppujen lopuksi taidehan on subjektiivista eikä tälle tilanteelle voi käytännöllisesti katsoen tehdä juuri mitään.
MUTTA! Toivoa ei ole vielä menetetty. Puhuin yhden ystävättäreni kanssa joka haluaa suorittaa kaksoistutkinnon ja pääsi sekä taideyliopistoon että ylioppilaaks kirjallisuuskursseille. Sain tietää häneltä että saksan kursseilla on vielä vapaita paikkoja (joista kuusi maksuttomia!), sillä kolmestakymmenestä paikasta vain kahdeksantoista ovat varattu. Tää on mun toinen mahis. En ole tätä varmaan ikinä maininnut netissä, mutta osaan jonkin verran saksaaa ja tykkään kyseisestä kielestä, joten olisi ihan älyttömmän hienoa jos pääsisin opiskelemaan sinne. Syyskuussa siis seuraava yhteishaku. Toivon että kaikki menee hyvin.
ps. Jep, en oo kirjottanut tänne mitään erittäin pitkään aikaan, mutta nyt jotenkin vaan oli pakko tulla tänne ja vuodattaa tunteitani (pun intended). Vähän kaikkee on ehtinyt tapahtua (esimerkiksi se, että erosin ekasta poikaystävästästäni ja sitten kerkesin olemaan yhden toisen pojan kanssa, mutta meidän suhteesta ei tullut yhtään mitään ja kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen seurasi ero. Kääk.) Kaikki on pikkasen ylösalaisin mun elämässä tällä hetkellä, mutta pakko sanoa, että tuntuu tosi hyvältä kirjoitella taas. Nyt vähän surettaa että oon highkey luopunut kirjallisuudesta, mutta hei, ehkä tää on mun uus alku.
]]>Mutta nyt mä en yksinkertaisesti enää kestä. On ihan pakko päästä kirjoittamaan. Ei vain siksi, että näkisitte minun olevan yhä elossa, vaan oman sieluni -ja mielenterveyteni- hyvinvoinnin takia. Tottakai se olisi ilahduttavaa tietää,että joku yhä lukee raapustelujani, mutta ennen kaikkea teen tämän itseni vuoksi. Blogini on eräänlainen päiväkirja minulle. Vaikka epäaktiivista toimintaahan tämä totta tosiaan kuitenkin on.
Suurin murheeni on nyt tilanteeni poikaystäväni kanssa. Mutta siitä en nyt halua puhua, en ainakaan tällä hetkellä. En ole valmis.
Toiseksi suurin huolenaiheeni onkin suhteeni taiteeseen. Taide. Aivan,suurin rakkauteni,intohimoni,sydämeni lyönnin yksi tärkeimmistä ainesosista. Juuri kun luulin tulevani oikeaan paikkaan. Kun luulin kuuluvani paikkaan jonne saavuin. Kun luulin löytäväni onnellisuuden... niin.
Kellon pirinä saa minut hätkähtämään. Nousen ylös yksinäisestä nurkastani,tungen sämpylän puolikkaani takaisin pakettiin ja upotan äkkiä kännykkäni kuulokkeineen taskuuni. On taas kuvaamataidon tunnin aika. Hah. Taas. Taas se alkaa. Epätoivo valtaa minut jo siinä vaiheessa kun olen istuutumassa paikoilleni. Miten mä tulen pärjäämään täällä, tässä kiduttavassa ateljeessa, kyyneleiden ja öljyvärien täyttämässä työpajassa? Neljä tuntia..? Neljä?
Valkoinen paperi pelottaa. Yksikin väärä liike voi turmella koko teokseni,vaikka ope sanookin jotain muuta, kehottaa peittämään virheet jollain värikerroksella ja myöhemmin maalaamaan päälle. Haparoivat käteni vetävät epävarmoja viivoja paperille. Ei tästä tule mitään. Noh,yritetään nyt. Suttaan vielä pikkuisen jotakin. Laitoin liikaa vettä. Nyt kyllä tekee mieli kirota. Käteni tärisee ja niin pensselinikin käteni tahtiin.
"Natalia,mitä sä siellä teet? Työskenteletkö sä ollenkaan?" kuuluu opettajan ääni takaa. Käännän pääni hänen suuntaansa ja nyökkään huomaamattomasti,katse lattiassa.
"No niin,maalaa siinä nyt,vauhtia,oot jäljessä. Ja niin juu,nää täytyy saada valmiiksi tänään."
Sysään pensselini takaisin vesipurkkiin,jätän ärsyttävän maalaukseni sikseen ja asetun ikkunalaudalle heti kun opettaja lähtee tiehensä hetkeksi. Ei huvita. Eihän siitä kumminkaan tule mitään,miksi enään vaivautua. Pilalla on. Kovasti yritän kyllä pitää suolaiset kyyneleeni itselleni,mutta jotenkin ne vaan karkaavat ja hitaasti liukuvat poskeani pitkin. Pyyhin ne hihallani niin nopeasti kuin vain ehdin ja jätin ne siihen kuivumaan. Lyhyt elämä niilläkin.
Tätäkö on olla artisti, taiteilija? Tätäkö mä teen seuraavat kolme vuotta tässä kirotussa lukiossa? Onko taide se mitä haluan tehdä?
Niin monta kysymystä. Ei - liian monta kysymystä. Niinpä niin.Taide,se "suurin rakkauteni,intohimoni,sydämeni lyönnin yksi tärkeimmistä ainesosista" kääntyy nyt minua vastaan. Vai onko se sitten oma asenteeni? Olen ihan sekaisin,eksyksissä.
Olen ollut tuollaisessa tilassa jo vähintään muutaman kuukauden, ellei sitten jo puolisen vuotta. Suuri epätoivo ja vielä minussa elävä jonkinsortin positiivisuus leikkivät ympärilläni taukoamatta. En tiedä mitä tehdä. Minun omaa taidettani ei arvosteta. Meidän ei anneta kehittyä omaan suuntaamme. Ei. Meistä ei tässä koulussa tule artisteja. Meistä kasvatetaan sellaisia... opettajan mieltymysten mukaan. Opettajamme haluaa meistä klassisia,perinteisiä taiteilijoita : maisemia ja asetelmia,sitä teidän täytyy,lapset,maalata ja piirtää.
Tottakai ihan vain artistisen yleissivistyksen takia meidän on itse asiassa hyvä osata yllä mainittuja,mutta ongelmana on ettei rouvamme osaa oikein arvostaa muunlaista taidetta,eikä anna meille vapautta tunneilla. Koko ajan vain samaa.
Musta tuntuu,että tästä keväästä tulee raskas.
]]>Elämä on jälleen kerran todistanut minulle,että alku on aina vaikeaa,mutta hoipertelevien askelten jälkeen voi piakkoin jo taas juosta. Ei tämä tilanne nyt niin kamala loppujen lopuksi olekkaan. Minä...noh,tarvitsin vain aikaa sopeutumiseen ja totutteluun ynnä muuhun. Mulla oli hirveästi vaikeuksia ensinnäkin kielen kanssa. Oli sellainen tosi kapinallinen olo ensimmäiset koulukuukaudet.
"En haluu opiskella."
"Ei kiinnosta,ei jaksa."
"Ei täs oo mitään järkee."
"School sucks."
Mä en kyllä ikinä ennen ajatellut koulusta noin. Minut tunnettiin tunnollisena,ahkerana ja hyvänä oppilaana,eli välitin - ja välitän yhä - koulusta. Alusta huolimatta rupesin kyllä pikkuhiljaa taas pänttäilemään , niin kuin se "oikea minänikin" tekisi. En ole ikinä voinut jättää opiskelua sikseen. Ainakaan kokonaan.
27.05 - 28.05 (muistaakseni) olivat ensimmäiset tentit/lukioonpääsykokeet tai miksikä niitä ikinä kutsutaankaan,sitä en aivan tarkkaan tiedä,mutta ymmärrätte varmaankin. Niin. Täällä päin mennään jo kahdeksannen luokan jälkeen lukioon. Tuolloin olivat siis seuraavat kokeet:
1. koe graffisesta piirtämisestä.
Eteemme laitettiin jonkinlainen asetelma (kuutio,omena,lasi yms) ja meidän täytyi piirtää se käyttäen vain lyijykyniä.
2. koe maalauksesta
Teemana oli sirkus. Piirustuspaperillamme piti olla vähintään 5 hahmoa,dynaamisuus oli avainsanana ja kontrastin täytyi olla komplementaarinen. Kääk,anteeksi,nyt päädyin sepittelemään taiteesta... :'3
Molemmista kokeista sain ysin,joten keskiarvostani tuli totta kai 9. Sitten olivat ne suurta jännitystä aiheuttavat kokeet: romanian kielen ja kirjallisuuden ja matikan tentit. Taisin stressata tuota romaniaa enemmän kuin matikkaa,vaikka yleensä se on juuri toisinpäin. Matikassa minulla oli ennestäänkin vaikeuksia ja sitten kun piti vielä opiskella ties mitä uusia juttuja jotka olivat muille jo tuttuja... Siihen nähden arvosanani 7,50 on aika hyvä! Romanian kielen ja kirjallisuuden arvosanaan olen tyytyväinen: 8,30. Haha,vuoden alussa sain vain kutosia...Ihme kyllä todistuksessani romania on 8,50,oho. Niin tai näin,lopullinen keskiarvoni on 8.81 ja olin yhdeksännellä sijalla listalla, jossa oli kaikki ne jotka pääsivät sisään taidelukioon. Täytyy sanoa,että olen kyllä onnellinen.
Ja sitten mielenkiintoisin asia. Ainakin mun mielestä. Poikarintama. Kuten moni teistä lukijoistani varmaan muistaakin,innostun aina kun tulee kyse poikajutuista. Joskus talvella mä (taas) tykkäsin kahdesta pojasta,oikein arvattu,samaan aikaan. Tämä on yksi niistä minun ikuisista ongelmistani.
Noh. Nämä kaksi ovat varsin erilaisia. Ensimmäinen on sellainen... hieman rauhallisempi tyyppi. Hän on filosofinen,fiksu,sosiaalinen ja aikamoinen naistenmies myösin. Hän tarvitsee paljon huomiota-ja halauksia. Koodinimi on Ähvä (älkää ihmetelkö,on ollut oudompiakin koodinimiä.)
Sitten se toinen. Hän on villi ja pervo. Hän vitsaili aina olemattomasta rintamuksestani ja silti yritti aina availla rintaliivejäni viivoittimella,historiantunneilla jolloin hän istui takanani. Ihmettelin aina,että miksi hän oikein yrittää tämmöisiä,jos ei kerran ole mitään nähtävää? No joo. Onneksi nuo ovat jo menneitä aikoja.
Noiden kahden seurassa minulle on tapahtunut ties mitä ja pikkuinen jengimme on seikkailut monissa paikoissa. Meillä on suunnilleen aina hauskaa. Onneksi nykyään en enään pidä tuosta toisena mainitusta. Taisi olla vain hänen huomionsa joka viehätti.
Nykyään olenkin sitten onnellisesti parisuhteessa Ähvän kanssa ja pian tuleekin 4 kuukautta täyteen. Pisin suhteeni tähän asti. Tulen kyllä varmasti kirjoittelemaan hänestä lisääkin.
Mä en ollut missään vaiheessa ihan sataprosenttisesti varma siitä toisesta,joten annoin ajan näyttää.
Herttinen. Musta tuntuu,että oli minulla mikä ongelma tahansa,mun syvällinen vastaus ja ratkaisu on tuo "antaa ajan näyttää". Mä todellakin tykkään ongelmien välttelemisestä. En vaivaudu edes ajattelemaan niitä,koska joutuisin olemaan enemmän tekemisissä niiden kanssa. Vaikka olenhan minä tekemisissä ongelmien kanssa ihan vaan omaamalla niitä.
Jaa-a. Mitenkäs tuo postauksen alku onkin niin wannabe syvällinen ja loppu menikin ihan hihhuloinniksi,kun ajatukset menivät poikiin...
Haha,tervetuloa takaisin,vanha Kirsikkatyttö!
]]>Mutta ei siitä nyt enempää! Voisin tuolla menolla edetä monta,monta vuotta.
Kylläpäs tämä kappalejaottomuus ärsyttää. No joo. Mennääs sitten asiaan. Kuten otsikko kertookin,oon suurten muutosten keskellä. Kuten varmaan tiedättekin (?),en ole suomalainen,vaan muutin vanhempien työpaikkojen etsinnän mukana Suomeen. Kahdeksan vuotta on tullut sitten asuttua Suomessa. Mutta nyt muutimme takaisin kotimaahamme.
Tulimme Romaniaan aluksi kesälomamielessä. Mutta koska perheessämme on ongelmia isän alkoholin käytön takia,emme millään enään voineet mennä takaisin Suomeen isän kanssa. Niinpä jäimme tänne kotimaahan äidin ja pikkusisarusteni kanssa.
Mä ainakin elän aika vaikeita aikoja. En osaa kieltä mitenkään kehuttavasti,en ainakaan niin hyvin kun mitään suomea. Nyt yritän sitten sopeutua tänne. Hain taidekouluun. Pääsinpähän sinne opiskelemaan. Jännitti kyllä ihan hirveästi. Eka koulupäivä oli sellainen hirveä hykerryspaketti,joka raasti hermoja. Heh. Mutta kyl tää tästä! Tilanne oli aluksi ihan toivoton,mutta nyt ollaan menossa huomattavasti parempaan suuntaan. Uusia kavereitakin on onneksi myös tullut hankittua. Läksyjä nyt on ihan roppakaupalla ja nyt on tulossa se ihana koeruuhkakin. Ja matikassa täällä ollaan opiskeltu kutosella tyyliin kasin juttuja. Sain nelosen ekasta matikankokeesta... Hui. Tähän asti mun huonoin numero oli -7. :'DD Sainpahan sentään +8 maantiedosta!
Koitan kirjoittaa aina kun vaan voin. Ensinnäkin siksi,että muo ei luulla haudassa olevaksi entiseksi Kirsikkatyttö-bloggaajaksi. Vielä ette ole päässeet musta eroon! Hengissä ollaan! Ja toiseksi,en todellakaan halua unohtaa tätä upeaa kieltä. Rehkin sen oppimisessa,joten kaipa sitten täytyy rehkiä kielitaidon ylläpitämisessäkin.
Mä tästä sitten häivynkin ~
Haleja teille kaikille,jotka satuitte taas eksymään tänne!
♥:lla Cherry
]]>Ajattelin kertoa teille muutoksista itsessäni!
Pukeutumistyylini:
Vaatekaappini on ruvennut pikku hiljaa täyttymään vihreästä ja ehkä hitusen pinkistäkin. Alkaa näyttämään aika paljon lolitan,fairy kein ja... joukkarityylin sekoitukselta! Kyllä. Olen ruvennut vähän yhdistelemään söpöä ronskimpaan. Joskus on ns. "pikkutyttöilypäivä" ja joskus on kyllä niin kova olo,että on pakko pukeutua sporttisemmin ja joukkarimaisemmin. Usein siis tosin yhdistelen näitä mieleni mukaan. Aluksi vieroksuin sellaisia "löllöpipoja",jotka törröttävät takaa jänskästi. Yksi päivä otin sen sattumalta kovassa kiireessä mukaani jostain kaapin syövereistä ja oho,sehän olikin itse asiassa oikein mukava pipo!
Musiikkimakuni:
Musiikin merkitys elämässäni ei ole niin suuri kuin ennen. Olen huomannut sen olevan vähemmän minun juttuni. Kerroin joskus jossain musiikkipostauksessani,että kuuntelen paljon Eric Saadea. No nyt se on jäänyt kokonaan. En ole kuunnellut hänen musiikkiaan varmaan puoleen vuoteen! En ole varma miten tässä näin kävi,mutta eihän siinä mitän. Nykyään kuuntelen sen sijaan paljon enemmän pelimusiikkia ja klassista. Klassinen on aina kiehtonut,mutta nyt olen tutustunut siihen vähän paremmin. Myöskin kaikenlainen animemuusiikki (esim. introt) on vallannut paikan sydämessäni. Nightcorea en ole sitten kuunnellut vuoteen ja Vocaloidinkin olen sivuuttanut melkein kokonaan. Ja dubstep on ottanut sijaa vahvemmin.
Harrastukseni ja vapaa-aika:
Mitä minä teen suunnilleen koko ajan?
...
Piirrän.
Piirtämisestä ja taiteilusta muuten vaan on tullut erittäin suuri osa elämääni. Ennen se oli tärkeysasteikolla 4-10 ehkä noin 7½. Nyt sanoisin kyllä 10. Piirrän joka päivä. En välttämättä kehity suurin askelin,mutta hitaasti ja varmasti. Olen vain aina ollut aika hidas kehittymään. Aina piirtämisessä ei tunnu jotenkin olevan järkeä ja tyhjä paperi ahdistaa,mutta kyllä se siitä aina ohi menee - onneksi! Kun taas mm. bloggaaminen ja kirjoitteleminen on jäänyt taka-alalle. Etenkin kirjoittaminen.
Kiinnostuksen kohteet:
No täällä on nyt jo tullut aika montakin kiinnstuksen kohdetta. Mutta jyy...
No olen minä aika lailla oikeastaan muuttunut... Tai en välttämättä minä,mutta juuri nämä mielenkiinnon kohteet muun muuassa ovat hieman vaihtuneet. Enempää en nyt höpise täällä,vaan taidan päästää viimeinkin eteenpäin!
Moikka! Ja onnea näihin loppukokeisiin ynnä muihin,jos sellaisia on!
]]>