...syntyi Timișoarassa,Romaniassa aivan tavallinen pieni ja itkevä tyttövauva. Myöhemmin hän sai nimekseen Natalia Maria Cuza.

Kun olin noin vuoden vanha,muutimme pois suurkaupungista pieneen maalaiskylään Șagiin. Sain ihka ensimmäiset kaverini 3-vuotiaana ja leikin heidän kanssaan päivät pitkät. Kiipeilimme puissa,vaeltelimme niityillä,hoidimme kanoja,paijasimme kissoja,välillä näpisteltiin naapurilta auringonkukka (sen maukkaiden siemenien takia) ja maalaiselämä oli todella ihanaa! Menin aina naapurin vanhan viisaan naisen luokse,jonka tytöt olivat ystäviäni. Siellä minä vietin päivät pitkät. Autoin maanviljelyssä,söin todella maukasta ruokaa ja seikkailin kissojen ja koirien kanssa isossa pimeässä ullakossa. Joskus puhalsin pienen kumisen uima-altaan täyteen ilmaa ja oleskelin vedessä kuuman,kirkkaan auringon alla.

Päiväkodissa sain myös ystäviä. Päiväkoti ei kuitenkaan ollut kotikylässämme,vaan se oli kaupungilla,Timișoarassa. Jotta äiti kerkeäisi töihin ja jotta hän ehtisi myös viedä minut päiväkotiin,oli meidän aina herättävä kello 5 aamulla.

Päiväkodissa opin lukemaan ja kirjoittamaan. Opin uusia leikkejä ja uusia taitoja. Aloitin saksan opiskelun.

Aloitin myös "huippumallikerhon". Rupesin haaveilemaan mallin työstä. Poseerasin,kokeilin hienoja vaatteita ja tykästyin koruihin. Kuukauden päästä minut kutsuttiin taso 2:lle mallikerhossa. En kuitenkaan voinut jatkaa tätä ihanaa harrastustani,sillä kerho maksoi 70 euroa/per viikko. Ja meidän perheellä oli muutenkin hieman taloudellisia ongelmia. Aina ei ollut varaa suklaalevyyn,eikä herkkuihin.

Vaikka ainoana lapsena oleminen oli ihan jees,minulla ei muuten ollut hivreästi leikkikavereita vapaa-ajalla. Mökötin ja sanoin äidille,että hankkii minulle jostain pikkusiskon tai -veljen. Äiti katsoi minua hölmistyneenä ja nyökkäsi.

Syksyllä 2007,kun olin 6-vuotias tapahtui elämäni suurin muutos.

No,kaikki alkoi siitä kun isä ja äiti jättivät minut isän puoleisten isovanhempieni kanssa kuukaudeksi. He itse olivat lähteneet tänne Suomeen. Kysyin joka päivä mummilta milloin äiti ja isi tulee,vai tulevatko he enään milloinkaan. Välillä itkin. Halusin niin kovasti,että äiti ja isä olisivat olleet kanssani,vaikka olivathan isovanhemmatkin mukavia. Vietin paljon aikaa koirani Maron kanssa ja kissojeni kanssa. Leikin yksin kotileikkejä maissivarastossa pehmolelujen kanssa. Keinuin yksin pihalla olevassa keinussa. Makasin yksin ruoholla katsoen erimuotoisia pilviä taivaalla. Kun satoi,juoksin sateessa ja lopulta ihastelin sateenkaarta sateen jälkeen. Kiipesin yksin luumupuuhun ja söin luumuja. Puhaltelin kuplia yksin. Katsoin televisiota kissojeni kanssa. Piirsin päivät pitkät prinsessoja,linnoja ja satuolentoja.

Kun sitten eräänä päivänä äiti ja isä tulivat takaisin. Hypin riemusta,nauroin ja halasin heitä. Näytin heille kaikki aikaansaamani piirrokset,esittelin heille pehmoleluni ja näytin mitä temppuja Maro-koira osaa.

Sitten... Minut otettiin mukaan lentokentälle. Katselin hölmistyneenä ympärilleni. Tämä oli minulle jotain todella uutta,jotain ennennäkemätöntä ja mahtavaa. Lentokoneessa olemisesta en tajunnut yhtään mitään. Kun laskeuduimme minä iloitsin. Heti kun pääsimme bussiin tajusin,että tämä on aivan erilainen paikka kuin Romania. Tarkastelin ikkunan läpi maisemia. Kun yritin saada selvää kauppojen kylteistä,en pystynyt. Ainoa mikä minulle oli tuttu,oli McDonald's.

Kun näin asuntomme,olin täysin pihalla. Äiti sanoi: "Tämä on uusi kotimme". Se oli minulle järkytys. Äiti kertoi,että olemme nyt Helsingissä,Suomessa. Minä kysyin hädissäni: "Entä lemmikit?" Äiti naurahti ja tokaisi: "Meillä on parempaakin miettimistä!"

Päiväkodissa kaikki meni päin mäntyä. Yritin kommunikoida toisten lapsien kanssa,mutta he eivät ymmärtäneet minua ja minä en ymmärtänyt heitä. Eka päivä päiväkodissa ei ollut mikään kehuttava. Mutta juuri sinä päivänä opin ekan sanani suomeksi:mato! Leikimme lätäkön luona kun eräs lapsista otti käteensä madon ja sanoi minulle totisena: "Mato".

Muistan vieläkin kun tuijotin ekana päivänä lasten jälkiruokaa. "Valkoista mömmöä johon on laitettua punaista kastiketta",ajattelin hölmistyneenä. Myöhemmin sain kuitenkin selville,että kyseiset mömmöt olivatkin vain puuroa ja mansikkakiisselliä.

 Onneksi meidän ryhmällä oli todella hyvä,kärsivällinen ja lempeä hoitotäti. Hän auttoi minua todella pitkälle,tuki minua ja opetti minulle päivittäin jotain uutta. Tein joka päivä äikän monisteita ja päiväkotikaverinikin opettivat minulle uusia sanoja. Muistan kun selailimme tyttöjen kanssa W.I.T.C.H-lehteä ja yksi tytöistä sanoi "siivet" osoittaen Hay Linin siipiä. Minä nyökkäsin ja painoin sanan tiukasti mieleeni. Kotona kerroin äidille innoissani,että olen oppinut uuden sanan. Laitoimme äidin kanssa seinälle ison oranssin pahvisen paperin,jonne kirjoitimme kaikki sanat mitä olimme päivän aikana oppineet ja laitoimme siihen myös opeteltavat asiat,ihan perusasioita kuten "kiitos","näkemiin,huomenna nähdään","olen pahoillani". Meillä oli paljon opeteltavaa myös aksenttiin liittyen. Ekaksi minulla oli todella paljon hiottavaa sen kanssa,mutta se oli sen ajan murhe,nyt aksenttikin on täydellisesti hallussa. Isä oli useinmiten töissä. En nähnyt häntä kun viikonloppuna ja yöllä sängyssä nukkumassa kun hain vettä.

Vielä 6-vuotiaana havaitsin,että äidin masu alkoi oikeasti kasvamaan. Kun kysyin häneltä mikä hänen vatsaa vaivaa,äiti kertoi olevansa raskaana. Olin ihan innoissani-äiti piti lupauksensa,nyt saisin leikkikaverin! Päivät pitkät äiti vain makoili sängyssä ja sanoi olevansa väsynyt. Minä pelasin tietokoneella Sue-pelejä ja äiti joutui kestämään lempipelini lyhyttä toistuvaa melodiaa. Isä toi illalla pizzaa töistä. Välillä menin 20 metrin päässä olevaan Makuuniin ostamaan karkkia,joskus taas menin puistoon leikkimään. Rakastin myös kirjastossa hillumista. Kirjastotädit tunsivat jo minut. He tiesivät,että tulen kirjastoon joka päivä lukemaan Puppe-kirjoja ja kuuntelemaan Anna Abreuta tai Smurffeja kuulokkeista.

Kun pikkuveljeni Leonardo vihdoin syntyi,olin minä silloin kipeänä. Kuitenkin pikku jääräpäänä päätin mennä ulos isän kanssa. Matkalla sairaalaan kipaisimme McDonald's:issa ja tilasin Happy Mealin. Sanoin kassatyypille,että laittaa leluksi Hot Wheels-auton,koska vien sen pikkuveljelleni. Niinpä vein auton vastasyntyneelle Leonardolle ikään kuin lahjaksi,joka haluaa sanoa "tervetuloa maailmaan". Nykyäänkin pikkuveljeni on hulluna Hot Wheels-autoihin.

Sitten tuli koulu. Minulle se ei ollut minkäänlainen ongelma;tykkäsin koulunkäynnistä. Eikä se nytkään tunnu kamalalta! Opin suomea pikkuhiljaa. Olin joka päivä iloinen siitä,että voin taas puhua ihmisille ongelmitta,ilman,että jään miettimään miten rakentaisin lauseen.

Ykkösen puolivälissä muutimme tänne Riihimäelle,missä asumme vieläkin. Taas uusi koti,uudet kasvot ja uudet reitin ja tiet,uusi koulu jne...

9-vuotiaana minulle syntyi pikkusisko Vanessa. Hän syntyi kotona ja sain nähdä 10-minuuttisen ihka vastasyntyneen vauvelin. Pidin häntä kädestä kiinni ja kuiskasin: "Saanko antaa hänelle pusun?" Isä nyökkäsi äidin puolesta. Äiti oli liian väsynyt mihin vain,hän oli uupunut. Niin minä suukotin pikku-Vanessaa ja sitten ambulanssimiehet veivät äidin ja Vanessan paareilla autoon. Sitten vielä kolmosella nykyinen bestani muutti Riihimäelle. Ekaksi vihasin häntä. Hän tuntui niin täydelliseltä! Tai siis...kaunis,hauska,hyvä koulussa,mukava! Olin hänelle ihan kateellinen,esitin hänen kanssa. Olin olevinani joku hyvä ystävä hänelle. Kadun sitä vieläkin,sitä,että vihasin bestaani. Sitten nelosella ihastuin yhteen tyyppiin,josta en tiennyt oikein mitään,en edes tyypin nimeä! Huomasin,että Aleksandrinalta (hän on siis BFF:ni jota ennen vihasin) sain hyvää tietoa kyseisestä pojasta. Vähitellen aloin ihan oikeasti kiintymään Aleksandrinaan. Huomasin,että minun ei tarvitse olla kateellinen hänelle,koska siinä ei ole järkeä. Tajusin,että me kaikki ihmiset ovat erilaisia ja että kaikissa ihmisissä on sekä hyviä,että huonoja puolia. Ymmärsin,että voin hyväksyä itseni sellaisena kuin vain olen eikä minun tarvitse olla kuten Aleksandrina.Minä olen Natalia,enkä kukaan muu. Niin meistä tuli parhaat ystävät. Tietenkin meillä on ollut myös pari riitaa,mutta ne johtuivat melkein aina jostain pienestä asiasta tai jonkinlaisesta väärinkäsityksestä.

11-vuotiaana sain toisen pikkuveljeni Alexandrun. Muuta lisättävää ei kai ole. Elän onnellista,hyvää elämää. Välillä mutkia ja solmuja,mutta kaikestahan päästään jossain vaiheessa yli?

Tuollaista tekstiä olen siis vässäillyt. Muutimme siis Suomeen sen takia,että isä saisi paremman työpaikan ja että me saisimme paremman paikan asua-meillä oli muutenkin vähän ongelmia... Aluksi meidän oli tarkoitus muuttaa Ruotsiin,mutta sieltä ei silloin saatu helpolla töitä. Joten isä kokeili onneaan täällä ja no,tässä sitä ollaan.

Anteeksi,jos tekstissä on jotain sekaannuksia tai kirjoitusvirheitä,oli vähän kiire kun tein tätä! Enempää en nyt tähän tunge. Toivottavasti piditte tästä postauksesta! (?)