Mulla on viimeinkin nettiä! Olen tässä koko ajan lykännyt tänne kirjottamista; "äh,mä kirjoitan sit varmaan huomenna kun mulla on enemmän aikaa eikä tarvitse lukea kokeisiin".

Mutta nyt mä en yksinkertaisesti enää kestä. On ihan pakko päästä kirjoittamaan. Ei vain siksi, että näkisitte minun olevan yhä elossa, vaan oman sieluni -ja mielenterveyteni- hyvinvoinnin takia. Tottakai se olisi ilahduttavaa tietää,että joku yhä lukee raapustelujani, mutta ennen kaikkea teen tämän itseni vuoksi. Blogini on eräänlainen päiväkirja minulle. Vaikka epäaktiivista toimintaahan tämä totta tosiaan kuitenkin on.

Suurin murheeni on nyt tilanteeni poikaystäväni kanssa. Mutta siitä en nyt halua puhua, en ainakaan tällä hetkellä. En ole valmis.

Toiseksi suurin huolenaiheeni onkin suhteeni taiteeseen. Taide. Aivan,suurin rakkauteni,intohimoni,sydämeni lyönnin yksi tärkeimmistä ainesosista. Juuri kun luulin tulevani oikeaan paikkaan. Kun luulin kuuluvani paikkaan jonne saavuin. Kun luulin löytäväni onnellisuuden... niin. 

Kellon pirinä saa minut hätkähtämään. Nousen ylös yksinäisestä nurkastani,tungen sämpylän puolikkaani takaisin pakettiin ja upotan äkkiä kännykkäni kuulokkeineen taskuuni. On taas kuvaamataidon tunnin aika. Hah. Taas. Taas se alkaa. Epätoivo valtaa minut jo siinä vaiheessa kun olen istuutumassa paikoilleni. Miten mä tulen pärjäämään täällä, tässä kiduttavassa ateljeessa, kyyneleiden ja öljyvärien täyttämässä työpajassa? Neljä tuntia..? Neljä?

Valkoinen paperi pelottaa. Yksikin väärä liike voi turmella koko teokseni,vaikka ope sanookin jotain muuta, kehottaa peittämään virheet jollain värikerroksella ja myöhemmin maalaamaan päälle. Haparoivat käteni vetävät epävarmoja viivoja paperille. Ei tästä tule mitään. Noh,yritetään nyt. Suttaan vielä pikkuisen jotakin. Laitoin liikaa vettä. Nyt kyllä tekee mieli kirota. Käteni tärisee ja niin pensselinikin käteni tahtiin.

"Natalia,mitä sä siellä teet? Työskenteletkö sä ollenkaan?" kuuluu opettajan ääni takaa. Käännän pääni hänen suuntaansa ja nyökkään huomaamattomasti,katse lattiassa.

"No niin,maalaa siinä nyt,vauhtia,oot jäljessä. Ja niin juu,nää täytyy saada valmiiksi tänään."

Sysään pensselini takaisin vesipurkkiin,jätän ärsyttävän maalaukseni sikseen ja asetun ikkunalaudalle heti kun opettaja lähtee tiehensä hetkeksi. Ei huvita. Eihän siitä kumminkaan tule mitään,miksi enään vaivautua. Pilalla on. Kovasti yritän kyllä pitää suolaiset kyyneleeni itselleni,mutta jotenkin ne vaan karkaavat ja hitaasti liukuvat poskeani pitkin. Pyyhin ne hihallani niin nopeasti kuin vain ehdin ja jätin ne siihen kuivumaan. Lyhyt elämä niilläkin.

Tätäkö on olla artisti, taiteilija? Tätäkö mä teen seuraavat kolme vuotta tässä kirotussa lukiossa? Onko taide se mitä haluan tehdä?

Niin monta kysymystä. Ei - liian monta kysymystä. Niinpä niin.Taide,se "suurin rakkauteni,intohimoni,sydämeni lyönnin yksi tärkeimmistä ainesosista" kääntyy nyt minua vastaan. Vai onko se sitten oma asenteeni? Olen ihan sekaisin,eksyksissä. 

Olen ollut tuollaisessa tilassa jo vähintään muutaman kuukauden, ellei sitten jo puolisen vuotta. Suuri epätoivo ja vielä minussa elävä jonkinsortin positiivisuus leikkivät ympärilläni taukoamatta. En tiedä mitä tehdä. Minun omaa taidettani ei arvosteta. Meidän ei anneta kehittyä omaan suuntaamme. Ei. Meistä ei tässä koulussa tule artisteja. Meistä kasvatetaan sellaisia... opettajan mieltymysten mukaan. Opettajamme haluaa meistä klassisia,perinteisiä taiteilijoita : maisemia ja asetelmia,sitä teidän täytyy,lapset,maalata ja piirtää. 

Tottakai ihan vain artistisen yleissivistyksen takia meidän on itse asiassa hyvä osata yllä mainittuja,mutta ongelmana on ettei rouvamme osaa oikein arvostaa muunlaista taidetta,eikä anna meille vapautta tunneilla. Koko ajan vain samaa. 

Musta tuntuu,että tästä keväästä tulee raskas.