Hävettää. Masentaa. Pääni on täynnä kaikenlaisia ajatuksia ja tarpeettomia "what if"-kysymyksiä. 

Mä yritin. Mä oikeasti yritin ja tein parhaani, mutta ehkä joskus se ei riitä. Ehkä koko tän ajan mä oon vaan harhaillut turhaan yrittäen luoda taidetta. 

Mistä on siis kyse? 

Minua ei hyväksytty kaupunkini taideyliopistoon. Mun portofolio ei todellakaan ollut professorien makuun ja arvosanani oli kammottava. Kun näin kännykkäni ruudulla sanan "hylätty" meinasin saada sydänkohtauksen. Itkin, räyhäsin, syytin ekaksi professoreja ja kuinka he pitävät vain niin sanotusta akadeemisesta,perinteisestä taiteesta,ja parin miinutin päästä rupesin sitten syyttämään itseäni. 

Tottahan se on, when it comes to art mä oon aina ollut ihan uskomattoman itsepäinen enkä suostunut kokeilemaan semirealismia tai muita tyylejä kuin vasta viime vuoden alussa tai jotain sinne päin - iso virhe ; mun luomusten taso ja mun kyky luoda jotain anatomisesti oikeaa jne. stagnasi.

Kaikki mun luokkatoverit taikoivat paperille maagisilla käsillään ja kynillään ties mitä taideteoksia sillä aikaa kun minä hädin tuskin sain pari linjaa paperille ja ope olikin jo takanani sanomassa että mitä sä taas piirrät animea. Ja vaikka mä ymmärrän että kritiikki on tärkeää, muo ärsytti. Vaikka mä kuinka yritin kyyneltenkin takaa piirtää jotain joka ei olisi animea, kaikki kuitenkin aina sanoivat että lol tää on aik animee. Jopa mun tekemät muotokuvat saivat tuon tyylisiä kommenteja. Mun silmissä se ei todellakaan näyttänyt mitenkään japani-tyyliseltä, mutta heti kun kysyin että kelpaako, ope vaan huokaisi ja luovutti mun suhteen.

Monesti teki mieli vaan luovuttaa. Mut mä en haluu. Mä rakastan piirtämistä ihan liikaa.

Ja juuri siks se etten päässyt yliopistoon sattui - koska mä oikeasti välitin ja olin satavarma että mut hyväksyttäis sinne. 

Go ahead, call me naive. Sitä mä olinkin. Naiivi. Ihan sairaan naiivi. Mä tiesin että täällä animea ei edes pidetä taiteena. Tiesin erittäin hyvin, liian hyvin, mähän olin taistellut opettajiani vastaan jo viisi vuotta yrittäen näyttää niille että se mitä mä luon on taidetta eikä mitään halpaa kitschiä.

Mun taidetyyli on kyllä kehittynyt aika paljon, eikä se mun mielestä edusta enään sataprosentisesti animea, siinä on muitakin elementtejä.Luulin että ne tykkäisi nähdä jotain tuoreempaa, uutta ja hauskaa. Ei. Maisemat muotokuvat ja musteella tehty piirustukset on niitten lemppareja.Ei sille voi mitään jos ne professorit ei tykännyt mun portofoliosta. Tietenkin muo harmittaa. Ainahan sitä saarnataan että meidän artistien työnä on tuoda innovaatioita ja löytää uusia keinoja. Ehei. Loppujen lopuksi taidehan on subjektiivista eikä tälle tilanteelle voi käytännöllisesti katsoen tehdä juuri mitään.

MUTTA! Toivoa ei ole vielä menetetty. Puhuin yhden ystävättäreni kanssa joka haluaa suorittaa kaksoistutkinnon ja pääsi sekä taideyliopistoon että ylioppilaaks kirjallisuuskursseille. Sain tietää häneltä että saksan kursseilla on vielä vapaita paikkoja (joista kuusi maksuttomia!), sillä kolmestakymmenestä paikasta vain kahdeksantoista ovat varattu. Tää on mun toinen mahis. En ole tätä varmaan ikinä maininnut netissä, mutta osaan jonkin verran saksaaa ja tykkään kyseisestä kielestä, joten olisi ihan älyttömmän hienoa jos pääsisin opiskelemaan sinne. Syyskuussa siis seuraava yhteishaku. Toivon että kaikki menee hyvin.

ps. Jep, en oo kirjottanut tänne mitään erittäin pitkään aikaan, mutta nyt jotenkin vaan oli pakko tulla tänne ja vuodattaa tunteitani (pun intended). Vähän kaikkee on ehtinyt tapahtua (esimerkiksi se, että erosin ekasta poikaystävästästäni ja sitten kerkesin olemaan yhden toisen pojan kanssa, mutta meidän suhteesta ei tullut yhtään mitään ja kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen seurasi ero. Kääk.) Kaikki on pikkasen ylösalaisin mun elämässä tällä hetkellä, mutta pakko sanoa, että tuntuu tosi hyvältä kirjoitella taas. Nyt vähän surettaa että oon highkey luopunut kirjallisuudesta, mutta hei, ehkä tää on mun uus alku.