Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 26. syyskuu 2020

Online kurssit alkakoon

Huokaus. 

Viimeinen lukiovuosi ja puolet ensimmäisestä yliopistovuodestani ovat täysin hukassa. Mä siis onneksi pääsin kielialalle, Luojan kiitos, mutta tekee mieli nyrpistää nenää joka kerta kun muistan, etten pääse istumaan oikealle pulpetille, en saamaan uusia kavereita ja tölläilemään rinnakkaisluokkien söpöjä poikia.

Vaikka kurssit ovatkin siis more or less virtuaalisen puolella, valehtelisin jos sanoisin etteikö muo jännittäisi. Mulla on ns. "tuplaerikoistuminen", mikä tarkoittaa sitä, että tulen opiskelemaan intensiivisesti kahta eri kieltä ; enkkua ja saksaa. Englanti ei niinkään tuota mulle pänsärkyjä, mutta samaa en voisi todeta saksasta. Kummallista kyllä, olen opiskellut saksaa nelosluokalta lähtien - enkä mä vieläkään osaa mitään! 

Siinä kävi silleen, että 4-7.lk mä oikeasti opin. Siis ihan kunnolla. However, kun me muutettiin perheineen takas tänne Romaniaan, mä jouduin kasilla opiskelemaan ranskaa. Voitte vaan kuvitella kuinka typerä koko tilanne oli. Noh, kyllä mä ehjin nahoin selvisin, mutta tossa vaiheessa saksa oli jo jossain mun aivojen synkimissä kulmissa. Ihan takana. 

Ysillä sain viimeinkin valita saksan. Mutta ei tää lopu siihen, sillä saksanopemme - joka oli kasilla myös ranskanopeni - oli raskauslomalla. Eli joo,sijaisopeja koko vuoden, eikä yksikään heistä selittänyt kovin tarkasti kielioppiin liittyviä käsitteitä ynnä muuta sellaista, vaan kaikki vaan höpisivät keskenään tunneilla. Muistan kuinka yksi heistä, noin neljäkymppinen mies tunnusti olenvansa animefani. Voitte vaan arvata kuinka moni poika rupesi kiusoittelemaan miesparkaa että mikä on hänen lempi hentai! Yök.

Kympillä en edes muista mitä tapahtui, but at that point I only knew some fragments of german ja tuntui siltä että olin unohtanut ihan kaiken. 11 lk. oli samaa rumbaa (vaikka opemme olikin tullut takaisin), ja suurin osin samalla tavalla kävi 12.lk :llakin. Eli tällä hetkellä pelottaa, etten osaa yhtään mitään verrattuna tuleviin kolleegoihini, mulla kun on aina se pakkomielle olla yksi parhaimmista, oli sitten kyse mistä tahansa aineesta. 

Tavoitteni olisi kuitenkin ottaa hieman rennommin. Ei siinä mielessä ettenkö opiskelisi enään, vaan siinä mielessä että mun oikeasti pitäisi lakata stressaamasta pikkujuituista. Mainittakoon myöskin se, että minut hyväksyttiin pedogogiseen moduuliin! Musta voi siis tulla opettaja, hahah. Oon itse asiassa monesti harkinnut tätä ammattia, mutten olisi ikinä arvannut että mä oikeasti päätyisin minnekkään muualle kuin taidealalle - kuinka väärässä olinkaan!

Vinkkini teille lukijoille, mikäli teitä on, olisi että elämässä on aina hyvä laatia varasuunnitelma ja varasuunnitelmalle varasuunnitelma. Eihän sitä ikinä tiedä.

perjantai, 31. heinäkuu 2020

Epäonnistuin

Hävettää. Masentaa. Pääni on täynnä kaikenlaisia ajatuksia ja tarpeettomia "what if"-kysymyksiä. 

Mä yritin. Mä oikeasti yritin ja tein parhaani, mutta ehkä joskus se ei riitä. Ehkä koko tän ajan mä oon vaan harhaillut turhaan yrittäen luoda taidetta. 

Mistä on siis kyse? 

Minua ei hyväksytty kaupunkini taideyliopistoon. Mun portofolio ei todellakaan ollut professorien makuun ja arvosanani oli kammottava. Kun näin kännykkäni ruudulla sanan "hylätty" meinasin saada sydänkohtauksen. Itkin, räyhäsin, syytin ekaksi professoreja ja kuinka he pitävät vain niin sanotusta akadeemisesta,perinteisestä taiteesta,ja parin miinutin päästä rupesin sitten syyttämään itseäni. 

Tottahan se on, when it comes to art mä oon aina ollut ihan uskomattoman itsepäinen enkä suostunut kokeilemaan semirealismia tai muita tyylejä kuin vasta viime vuoden alussa tai jotain sinne päin - iso virhe ; mun luomusten taso ja mun kyky luoda jotain anatomisesti oikeaa jne. stagnasi.

Kaikki mun luokkatoverit taikoivat paperille maagisilla käsillään ja kynillään ties mitä taideteoksia sillä aikaa kun minä hädin tuskin sain pari linjaa paperille ja ope olikin jo takanani sanomassa että mitä sä taas piirrät animea. Ja vaikka mä ymmärrän että kritiikki on tärkeää, muo ärsytti. Vaikka mä kuinka yritin kyyneltenkin takaa piirtää jotain joka ei olisi animea, kaikki kuitenkin aina sanoivat että lol tää on aik animee. Jopa mun tekemät muotokuvat saivat tuon tyylisiä kommenteja. Mun silmissä se ei todellakaan näyttänyt mitenkään japani-tyyliseltä, mutta heti kun kysyin että kelpaako, ope vaan huokaisi ja luovutti mun suhteen.

Monesti teki mieli vaan luovuttaa. Mut mä en haluu. Mä rakastan piirtämistä ihan liikaa.

Ja juuri siks se etten päässyt yliopistoon sattui - koska mä oikeasti välitin ja olin satavarma että mut hyväksyttäis sinne. 

Go ahead, call me naive. Sitä mä olinkin. Naiivi. Ihan sairaan naiivi. Mä tiesin että täällä animea ei edes pidetä taiteena. Tiesin erittäin hyvin, liian hyvin, mähän olin taistellut opettajiani vastaan jo viisi vuotta yrittäen näyttää niille että se mitä mä luon on taidetta eikä mitään halpaa kitschiä.

Mun taidetyyli on kyllä kehittynyt aika paljon, eikä se mun mielestä edusta enään sataprosentisesti animea, siinä on muitakin elementtejä.Luulin että ne tykkäisi nähdä jotain tuoreempaa, uutta ja hauskaa. Ei. Maisemat muotokuvat ja musteella tehty piirustukset on niitten lemppareja.Ei sille voi mitään jos ne professorit ei tykännyt mun portofoliosta. Tietenkin muo harmittaa. Ainahan sitä saarnataan että meidän artistien työnä on tuoda innovaatioita ja löytää uusia keinoja. Ehei. Loppujen lopuksi taidehan on subjektiivista eikä tälle tilanteelle voi käytännöllisesti katsoen tehdä juuri mitään.

MUTTA! Toivoa ei ole vielä menetetty. Puhuin yhden ystävättäreni kanssa joka haluaa suorittaa kaksoistutkinnon ja pääsi sekä taideyliopistoon että ylioppilaaks kirjallisuuskursseille. Sain tietää häneltä että saksan kursseilla on vielä vapaita paikkoja (joista kuusi maksuttomia!), sillä kolmestakymmenestä paikasta vain kahdeksantoista ovat varattu. Tää on mun toinen mahis. En ole tätä varmaan ikinä maininnut netissä, mutta osaan jonkin verran saksaaa ja tykkään kyseisestä kielestä, joten olisi ihan älyttömmän hienoa jos pääsisin opiskelemaan sinne. Syyskuussa siis seuraava yhteishaku. Toivon että kaikki menee hyvin.

ps. Jep, en oo kirjottanut tänne mitään erittäin pitkään aikaan, mutta nyt jotenkin vaan oli pakko tulla tänne ja vuodattaa tunteitani (pun intended). Vähän kaikkee on ehtinyt tapahtua (esimerkiksi se, että erosin ekasta poikaystävästästäni ja sitten kerkesin olemaan yhden toisen pojan kanssa, mutta meidän suhteesta ei tullut yhtään mitään ja kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen seurasi ero. Kääk.) Kaikki on pikkasen ylösalaisin mun elämässä tällä hetkellä, mutta pakko sanoa, että tuntuu tosi hyvältä kirjoitella taas. Nyt vähän surettaa että oon highkey luopunut kirjallisuudesta, mutta hei, ehkä tää on mun uus alku. 

sunnuntai, 5. maaliskuu 2017

Taide, iloa vai tuskaa?

Mulla on viimeinkin nettiä! Olen tässä koko ajan lykännyt tänne kirjottamista; "äh,mä kirjoitan sit varmaan huomenna kun mulla on enemmän aikaa eikä tarvitse lukea kokeisiin".

Mutta nyt mä en yksinkertaisesti enää kestä. On ihan pakko päästä kirjoittamaan. Ei vain siksi, että näkisitte minun olevan yhä elossa, vaan oman sieluni -ja mielenterveyteni- hyvinvoinnin takia. Tottakai se olisi ilahduttavaa tietää,että joku yhä lukee raapustelujani, mutta ennen kaikkea teen tämän itseni vuoksi. Blogini on eräänlainen päiväkirja minulle. Vaikka epäaktiivista toimintaahan tämä totta tosiaan kuitenkin on.

Suurin murheeni on nyt tilanteeni poikaystäväni kanssa. Mutta siitä en nyt halua puhua, en ainakaan tällä hetkellä. En ole valmis.

Toiseksi suurin huolenaiheeni onkin suhteeni taiteeseen. Taide. Aivan,suurin rakkauteni,intohimoni,sydämeni lyönnin yksi tärkeimmistä ainesosista. Juuri kun luulin tulevani oikeaan paikkaan. Kun luulin kuuluvani paikkaan jonne saavuin. Kun luulin löytäväni onnellisuuden... niin. 


Kellon pirinä saa minut hätkähtämään. Nousen ylös yksinäisestä nurkastani,tungen sämpylän puolikkaani takaisin pakettiin ja upotan äkkiä kännykkäni kuulokkeineen taskuuni. On taas kuvaamataidon tunnin aika. Hah. Taas. Taas se alkaa. Epätoivo valtaa minut jo siinä vaiheessa kun olen istuutumassa paikoilleni. Miten mä tulen pärjäämään täällä, tässä kiduttavassa ateljeessa, kyyneleiden ja öljyvärien täyttämässä työpajassa? Neljä tuntia..? Neljä?

Valkoinen paperi pelottaa. Yksikin väärä liike voi turmella koko teokseni,vaikka ope sanookin jotain muuta, kehottaa peittämään virheet jollain värikerroksella ja myöhemmin maalaamaan päälle. Haparoivat käteni vetävät epävarmoja viivoja paperille. Ei tästä tule mitään. Noh,yritetään nyt. Suttaan vielä pikkuisen jotakin. Laitoin liikaa vettä. Nyt kyllä tekee mieli kirota. Käteni tärisee ja niin pensselinikin käteni tahtiin.

"Natalia,mitä sä siellä teet? Työskenteletkö sä ollenkaan?" kuuluu opettajan ääni takaa. Käännän pääni hänen suuntaansa ja nyökkään huomaamattomasti,katse lattiassa.

"No niin,maalaa siinä nyt,vauhtia,oot jäljessä. Ja niin juu,nää täytyy saada valmiiksi tänään."

Sysään pensselini takaisin vesipurkkiin,jätän ärsyttävän maalaukseni sikseen ja asetun ikkunalaudalle heti kun opettaja lähtee tiehensä hetkeksi. Ei huvita. Eihän siitä kumminkaan tule mitään,miksi enään vaivautua. Pilalla on. Kovasti yritän kyllä pitää suolaiset kyyneleeni itselleni,mutta jotenkin ne vaan karkaavat ja hitaasti liukuvat poskeani pitkin. Pyyhin ne hihallani niin nopeasti kuin vain ehdin ja jätin ne siihen kuivumaan. Lyhyt elämä niilläkin.

Tätäkö on olla artisti, taiteilija? Tätäkö mä teen seuraavat kolme vuotta tässä kirotussa lukiossa? Onko taide se mitä haluan tehdä?

Niin monta kysymystä. Ei - liian monta kysymystä. Niinpä niin.Taide,se "suurin rakkauteni,intohimoni,sydämeni lyönnin yksi tärkeimmistä ainesosista" kääntyy nyt minua vastaan. Vai onko se sitten oma asenteeni? Olen ihan sekaisin,eksyksissä. 


Olen ollut tuollaisessa tilassa jo vähintään muutaman kuukauden, ellei sitten jo puolisen vuotta. Suuri epätoivo ja vielä minussa elävä jonkinsortin positiivisuus leikkivät ympärilläni taukoamatta. En tiedä mitä tehdä. Minun omaa taidettani ei arvosteta. Meidän ei anneta kehittyä omaan suuntaamme. Ei. Meistä ei tässä koulussa tule artisteja. Meistä kasvatetaan sellaisia... opettajan mieltymysten mukaan. Opettajamme haluaa meistä klassisia,perinteisiä taiteilijoita : maisemia ja asetelmia,sitä teidän täytyy,lapset,maalata ja piirtää. 

Tottakai ihan vain artistisen yleissivistyksen takia meidän on itse asiassa hyvä osata yllä mainittuja,mutta ongelmana on ettei rouvamme osaa oikein arvostaa muunlaista taidetta,eikä anna meille vapautta tunneilla. Koko ajan vain samaa. 

Musta tuntuu,että tästä keväästä tulee raskas.

keskiviikko, 20. heinäkuu 2016

Hengissä ollaan!

Huh,huh! Vihdoinkin voin huokaista helpotuksesta ja todeta,että voin ottaa iisimmin,onhan sentään se kauan odotettu kesäloma. Ensinnäkin,pahoittelen suurta taukoani,mutta...aina on se mutta. Tämä kouluvuosi on ollut yhtä hullunmyllyä! Kuten siis viime postauksessani kerroinkin,muutin takaisin kotimaahani Romaniaan.

Elämä on jälleen kerran todistanut minulle,että alku on aina vaikeaa,mutta hoipertelevien askelten jälkeen voi piakkoin jo taas juosta. Ei tämä tilanne nyt niin kamala loppujen lopuksi olekkaan. Minä...noh,tarvitsin vain aikaa sopeutumiseen ja totutteluun ynnä muuhun. Mulla oli hirveästi vaikeuksia ensinnäkin kielen kanssa. Oli sellainen tosi kapinallinen olo ensimmäiset koulukuukaudet.

"En haluu opiskella."

"Ei kiinnosta,ei jaksa."

"Ei täs oo mitään järkee."

"School sucks."

Mä en kyllä ikinä ennen ajatellut koulusta noin. Minut tunnettiin tunnollisena,ahkerana ja hyvänä oppilaana,eli välitin - ja välitän yhä - koulusta. Alusta huolimatta rupesin kyllä pikkuhiljaa taas pänttäilemään , niin kuin se "oikea minänikin" tekisi. En ole ikinä voinut jättää opiskelua sikseen. Ainakaan kokonaan.

27.05 - 28.05 (muistaakseni) olivat ensimmäiset tentit/lukioonpääsykokeet tai miksikä niitä ikinä kutsutaankaan,sitä en aivan tarkkaan tiedä,mutta ymmärrätte varmaankin. Niin. Täällä päin mennään jo kahdeksannen luokan jälkeen lukioon. Tuolloin olivat siis seuraavat kokeet:

1. koe graffisesta piirtämisestä.

Eteemme laitettiin jonkinlainen asetelma (kuutio,omena,lasi yms) ja meidän täytyi piirtää se käyttäen vain lyijykyniä.

2. koe maalauksesta

Teemana oli sirkus. Piirustuspaperillamme piti olla vähintään 5 hahmoa,dynaamisuus oli avainsanana ja kontrastin täytyi olla komplementaarinen. Kääk,anteeksi,nyt päädyin sepittelemään taiteesta... :'3

Molemmista kokeista sain ysin,joten keskiarvostani tuli totta kai 9. Sitten olivat ne suurta jännitystä aiheuttavat kokeet: romanian kielen ja kirjallisuuden ja matikan tentit. Taisin stressata tuota romaniaa enemmän kuin matikkaa,vaikka yleensä se on juuri toisinpäin. Matikassa minulla oli ennestäänkin vaikeuksia ja sitten kun piti vielä opiskella ties mitä uusia juttuja jotka olivat muille jo tuttuja... Siihen nähden arvosanani 7,50 on aika hyvä! Romanian kielen ja kirjallisuuden arvosanaan olen tyytyväinen: 8,30. Haha,vuoden alussa sain vain kutosia...Ihme kyllä todistuksessani romania on 8,50,oho. Niin tai näin,lopullinen keskiarvoni on 8.81 ja olin yhdeksännellä sijalla listalla, jossa oli kaikki ne jotka pääsivät sisään taidelukioon. Täytyy sanoa,että olen kyllä onnellinen.

Ja sitten mielenkiintoisin asia. Ainakin mun mielestä. Poikarintama. Kuten moni teistä lukijoistani varmaan muistaakin,innostun aina kun tulee kyse poikajutuista. Joskus talvella mä (taas) tykkäsin kahdesta pojasta,oikein arvattu,samaan aikaan. Tämä on yksi niistä minun ikuisista ongelmistani.

Noh. Nämä kaksi ovat varsin erilaisia. Ensimmäinen on sellainen... hieman rauhallisempi tyyppi. Hän on filosofinen,fiksu,sosiaalinen ja aikamoinen naistenmies myösin. Hän tarvitsee paljon huomiota-ja halauksia. Koodinimi on Ähvä (älkää ihmetelkö,on ollut oudompiakin koodinimiä.)

Sitten se toinen. Hän on villi ja pervo. Hän vitsaili aina olemattomasta rintamuksestani ja silti yritti aina availla rintaliivejäni viivoittimella,historiantunneilla jolloin hän istui takanani. Ihmettelin aina,että miksi hän oikein yrittää tämmöisiä,jos ei kerran ole mitään nähtävää? No joo. Onneksi nuo ovat jo menneitä aikoja.

Noiden kahden seurassa minulle on tapahtunut ties mitä ja pikkuinen jengimme on seikkailut monissa paikoissa. Meillä on suunnilleen aina hauskaa. Onneksi nykyään en enään pidä tuosta toisena mainitusta. Taisi olla vain hänen huomionsa joka viehätti.

Nykyään olenkin sitten onnellisesti parisuhteessa Ähvän kanssa ja pian tuleekin 4 kuukautta täyteen. Pisin suhteeni tähän asti. Tulen kyllä varmasti kirjoittelemaan hänestä lisääkin.

Mä en ollut missään vaiheessa ihan sataprosenttisesti varma siitä toisesta,joten annoin ajan näyttää.

Herttinen. Musta tuntuu,että oli minulla mikä ongelma tahansa,mun syvällinen vastaus ja ratkaisu on tuo "antaa ajan näyttää". Mä todellakin tykkään ongelmien välttelemisestä. En vaivaudu edes ajattelemaan niitä,koska joutuisin olemaan enemmän tekemisissä niiden kanssa. Vaikka olenhan minä tekemisissä ongelmien kanssa ihan vaan omaamalla niitä.

Jaa-a. Mitenkäs tuo postauksen alku onkin niin wannabe syvällinen ja loppu menikin ihan hihhuloinniksi,kun ajatukset menivät poikiin...

Haha,tervetuloa takaisin,vanha Kirsikkatyttö!

sunnuntai, 1. marraskuu 2015

Kirsikkatyttö suurten muutosten keskellä

Kylläpäs siitä on kulunut aikaa,kun viimeksi kirjoitin... On jo marraskuu...kohta on jo Joulu...ja uusivuosi.

Mutta ei siitä nyt enempää! Voisin tuolla menolla edetä monta,monta vuotta.

Kylläpäs tämä kappalejaottomuus ärsyttää. No joo. Mennääs sitten asiaan. Kuten otsikko kertookin,oon suurten muutosten keskellä. Kuten varmaan tiedättekin (?),en ole suomalainen,vaan muutin vanhempien työpaikkojen etsinnän mukana Suomeen. Kahdeksan vuotta on tullut sitten asuttua Suomessa. Mutta nyt muutimme takaisin kotimaahamme.

Tulimme Romaniaan aluksi kesälomamielessä. Mutta koska perheessämme on ongelmia isän alkoholin käytön takia,emme millään enään voineet mennä takaisin Suomeen isän kanssa. Niinpä jäimme tänne kotimaahan äidin ja pikkusisarusteni kanssa.

Mä ainakin elän aika vaikeita aikoja. En osaa kieltä mitenkään kehuttavasti,en ainakaan niin hyvin kun mitään suomea. Nyt yritän sitten sopeutua tänne. Hain taidekouluun. Pääsinpähän sinne opiskelemaan. Jännitti kyllä ihan hirveästi. Eka koulupäivä oli sellainen hirveä hykerryspaketti,joka raasti hermoja. Heh. Mutta kyl tää tästä! Tilanne oli aluksi ihan toivoton,mutta nyt ollaan menossa huomattavasti parempaan suuntaan. Uusia kavereitakin on onneksi myös tullut hankittua. Läksyjä nyt on ihan roppakaupalla ja nyt on tulossa se ihana koeruuhkakin. Ja matikassa täällä ollaan opiskeltu kutosella tyyliin kasin juttuja. Sain nelosen ekasta matikankokeesta... Hui. Tähän asti mun huonoin numero oli -7. :'DD Sainpahan sentään +8 maantiedosta!

Koitan kirjoittaa aina kun vaan voin. Ensinnäkin siksi,että muo ei luulla haudassa olevaksi entiseksi Kirsikkatyttö-bloggaajaksi. Vielä ette ole päässeet musta eroon! Hengissä ollaan! Ja toiseksi,en todellakaan halua unohtaa tätä upeaa kieltä. Rehkin sen oppimisessa,joten kaipa sitten täytyy rehkiä kielitaidon ylläpitämisessäkin.

Mä tästä sitten häivynkin ~

Haleja teille kaikille,jotka satuitte taas eksymään tänne!

♥:lla Cherry