Raivostuttaa ihan saamaristi. Eikä nyt oo kyse mistään pikkukiukutteluista joita sattuu aina sillöin tällöin, vaan mun oikeesti tekis mieli paiskoo esineitä maata tai seiniä vasten ja huutaa keskellä katua niin kovaa kun vaan keuhkot sallii. Joo, no se syy tähän mielialaan kuulostaa lapselliselta, mutta mun kännykkä hajosi. Tää on varmaan viides kännykkä jonka oon onnistunut rikkomaan, joten tilanteessa ei  sinänsä ole mitään uutta, mutta tällä kertaa mulla taitaa olla eräs syy joka on jossain siellä alintajunnassa, jonka takia oon extra pissed off - en voi enään jutella erään internet-ystävän kanssa. Tai en ainakaan yhtä helposti ja usein. 

Me ruvettiin puhumaan joskus vuoden 2017 loppu puolella ja mä olin se joka ekaks lähetti sille viestin. Meitä sitoi (ja sitoo yhä) intohimo Japania ja sen kulttuuria kohtaan. Ei kulunut kauaa, kunnes huomasin kyseisen pojan viestien sävystä flirttailevaisuutta. Mä olin tuolloin parisuhteessa ensimmäisen "virallisen", jos niin voi sanoa, poikaystävän kanssa, joten silloin kun internet-ystäväni - kutsutaan häntä R:ksi for the sake of not repeating the word "internet-ystävä" - kertoi olevansa ihastunut minuun, minulla oli tietenkin moraalinen velvollisuus kertoa hänelle, että olin varattu.

Suhteemme ei kuitenkaan ihme kyllä kylmennyt. Hän jaksoi flirttailla sitkeästi kanssani jopa tuon kaiken jälkeen, kunnes hän tapasi erään tytön asuinkaupungistaan, johon hän ihastui. He alkoivat seurustelemaan. R kirjoitti minulle ja minä hänelle harvemmin ja harvemmin. Poikaystäväni tiesi kyllä hänestä ja siitä että olimme ystäviä eikä mitään muuta, mutta poikaystäväni sai yhdessä vaiheessa tarpeekseen hänestä, otti puhelimeni ja esti hänet. Koko tää fiasko kesti noin kaksi vuotta.

Pakko myöntää, että minäkin pidin hänestä. Se, että mun suhde sen aikaisen poikaystävä kanssa oli aivan karmea ei tietenkään perustele mun toimintaa ja nopeita sydämmen lyöntejä jotka olivat kiitos R:n viestien, mutta hän oli minulle eräänlainen fantasia ja pako harmaasta todellisuudesta.

Mä en muista mitä siinä välissä oikein tapahtui mulle ja R:lle. Jossain vaiheessa juuri sen jälkeen kun mä erosin siitä ekasta poikaystävästästäni, mä lähettelin sille meemejä ja muita hauskoja juttuja toivoen että voisimme taas palata meidän tavalliseen ystävyyteen. Yhtenä päivänä sen sometili vaan katosi. Sain myöhemmin tietää, että R:n sen aikainen tyttöystävä oli pakottanut hänet poistamaan tilinsä, jottei hän puhuisi muille tytöille. Me oltiin molemmat aika ass holeja to the partners we had back then, jos nyt vähän miettii. Mutta mä en voinut sille mitään. Hän vetää minut takaisin puoleensa kuin magnetti joka ikinen kerta. He's living in my mind rent-free ja oon kai tulossa hulluksi. 

Noh, siinä vuoden 2019 alussa me rupateltiin taas hieman. Minä olin kokenut ensimmäisen eroni ja olin ihan sairaan masentunut ja vihainen. Hän oli muistaakseni siinä vaiheessa jonkun toisen tytön kanssa. Sitten huhtikuussa meidän välit meni jälleen kerran poikki, sillä mulla oli uusi poikaystävä. Ja yllätys, yllätys, se oli taas kakkanen suhde kuten oon jo varmaan kertonut, mutta sentään olin oppinut virheistäni enkä kirjoitellut R:lle mitään, paitsi hänen syntymäpäivänään. Eron jälkeen puhuttiin noin viikon, mutta ei kovin aktiivisesti. Just some insignificant, small talk ja siitä kuinka mulla ei oo näköjään "onnea" rakkaudessa. 

Nyt päästään siihen että miten ihmeessä me ollaan ruvettu taas juttelemaan. Noh, tossa vuoden 2020 joulukuun lopussa hän reagoi ekaa kertaa after a while mun juttuihin ja mä hoksasin heti että joo, jätkä on varmaan taas sinkku (plus tyyppi oli poistanut kaikki postauksensa jotka olivat tekemisissä exänsä kanssa ja tytön kommentit olivat kadonneet kokonaan). Hän konfirmoi aavistukseni ilman että mä kysyisin siltä mitään; romaaneja heidän erostaan alkoivat tulemaan näytölleni ja jopa ääniviestejä. Aika surullista, että hänen ensimmäinen ääniviestinsä minulle oli exästään, mutta mä ymmärrän. Hänen on vieläkin vaikea toipua kaikesta mitä on tapahtunut, joten yritän tukea häntä parhaani mukaan.

Koko tammikuun ajan me juteltiin, juteltiin ja juteltiin ja mä muistin miksi mä oon tykännyt siitä - ja se kipinä palaa yhä, vaikka nyt oon paljon realistisempi kuin silloin kolme-neljä vuotta sitten jolloin mä haaveilin siitä kuinka mentäisiin naimisiin vaikka hän asuukin Etelä-Afrikassa ja on muslimi (ja minä kristitty). Tuntui siltä kuin se kahden vuoden sotkua ei olisikaan tapahtunut. Mikään ei ole muuttunut, hän on yhä se sama alakuloinen romantiikko joka kuuntelee erinomaista musiikkia. 

Mä en oikein tiedä mitä mulle tapahtuu. Ehkä mä idealisoin häntä pikkuisen liikaa. Enhän mä loppujen lopuksi edes tunne häntä (vaikka hän väittääkin, että tunnen hänet paremmin kuin moni hänen ystävistään). En ole ikinä ollut vain parin senttimetrin etäisyydellä hänestä, en ole ikinä koskettanut häntä. En ole ikinä katsonut häntä suoraan silmiin ja koennut minkälainen hän oikeasti on. Ja surullisinta tässä on, että mikään noista ei tule varmaan tapahtumaankaan. Ikinä.