Vihkoni oli täynnä kukkasia,sydämiä ja turhia raapustuksia. Mutristin suutani sille,että en kuuntele tunnilla,vaan olen täysin omissa maailmoissani ja ajatukseni harhailevat. Töhersin vielä kädestä pitävän parin vihkooni. Vihon pitäisi olla matematiikan vihko,mutta se on toteutumattomien haaveiden vihko. Huokaisin syvään. Tulenkohan koskaan löytämään jonkun,joka hyväksyy minut tälläisenä? Jonkun,joka jaksaa olla vierelläni ja lohduttaa minua? Jonkun,joka saa minut aina hymyilemään? Hivuttauduin ikkunaa päin huomaamattomasti. Katselin ja kuuntelin,kuinka sade ropisi ja tanssi. Sade. Syksy. Kylmyys ja pimeys. Kuinka masentavaa. Mutta silloin minä näin hänet. Hän hymyili minulle. Minulle. Hän hymyili,vaikka oli läpimärkä ja huppu roikkui surkeasti pään päällä. Hän oli kuin aurinko keskellä sadetta. Aurinko keskellä sadetta,joka synnyttää sateenkaaren. Sateenkaaren,joka sytyttää ihmisissä toivon kipinän,vaikka se olisi kuinka heikko.

Ja silloin minä tiesin,että olin ihastunut.