En ole melkein ikinä puhunut blogissani parhaasta kaveristani, minä kun olen aina vaan hihkuttelemassa pojista, mutta nyt on pakko tulla valittamaan.

Hänen äitinsä työskentelee Itävallassa/Saksassa ja hänen isosiskonsa tulevine miehineen asuvat Saksassa, ja tossa vuoden 2019 puolivälissä he rupesivat harkitsemaan Saksaan muuttoa, jotta työpaikka olisi lähempänä ja koko perhe olisi yhdessä. Ystäväni sitten ilmoitti mulle ihan viimevuoden alkupuoliskoilla että he satavarmasti tulevat muuttamaan sinne kokonaan. Heidän oli tarkoitus lähteä jo joulukuussa, mutta kun niin ei tapahtunut, mä rupesin olemaan toiveikas ja ajattelin että ehkäpä he eivät sittenkään ole niin tosissaan tästä koko jutusta. 

Tänään sain viestin ystävältäni.

"Hahah, arvaa missä oon?"

Hän oli liittänyt videon ikkunasta näkyvästä näköalasta - kylteissä oli pelkästään saksankielisiä sanoja.

Hän oli lähtenyt ilmoittamatta minulle. Ei mitään hyvästejä, ei viimeisiä haleja. Ei mitään. Vain minisydäri ja yhtäkkinen masennus. Mun on vaikea olla olematta vihainen, vaikka ymmärtääkseni hän ei voinut tilanteelle mitään. Kuulemma hänen äitinsä oli yhtäkkiä vaan sanonut että joo nyt lähetään, taksikuskimme on jo oven edessä. Ihan kuin joku kohtaus jostain teinikirjasta, voin jo kuvitella sen "no niin, neiti, me olemme lähdössä", "mutta äiti-" dialogin. Huokaus. En osannut odottaa mitään tälläistä. Toivottavasti tää kevät tulee olemaan sentään pikkuisen lempeämpi. Life, go easy on me, please. Ja se, että koko tää akademinen vuosi tulee olemaan online ei auta yhtään. 

Tuntuu niin tyhjältä.